sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Kiitollinen kaikesta.



“Kiitollisimpia ovat yleensä he, jotka ovat jossain vaiheessa kaiken menettäneet. Kun on kokenut kovia, mikään ei ole enää itsestään selvää."

                                                                 -ote eräästä selviytymisestä kertovasta artikkelista



Mikään ei ole enää itsestään selvää ja kukaan ei ole enään itsestäänselvyys. Kun jotain kauheaa tapahtuu. Mikään ei ole enää itsestään selvää. Ja kun siitä kauheasta lopulta selviää niin sinusta tulee selviytyjä. Sillon pitää olla kokoajan kiitollinen kaikesta, koska muuten koko maailma romahtaisi, kaikki mitä on rakentanut sen kauheuden jälkeen. Kaikki se romahtaisi. Mää oon niin kiitollinen että oon elossa. 

Pitääkö käydä jotain, että osaa olla kiitollinen? Ja sitten kun on käynyt jotain, niin pitää vaan olla kiitollinen. Ja silloin tennispallon heittäminen täydellä voimalla terapiasalin seinään tuntuu niin kuristavan ahdistavalta ja pahalta, koska siinä on vihaa ja voimaa ja aggressiota joka pyrkii ulos, että päättää että ei sitten heittele mitään palloja seinään ikinä eikä paisko ovia ja ei koskaan huuda kellekkään koska sitten se voi päästä ulos. Se paha. Ja se rikkoo sen kiitollisuuden. Ja millainen selviytyjä on sellainen joka ei ole vain kiitollinen kokoajan. 

Selviytyjästä pitää tulla kiitollinen. Sellainen joka jaksaa jotenkin vielä paremmin olla kiitollinen, koska on kerran menettänyt ihan kaiken. Kaikki elokuvat ja tarinat ja kirjat ja hyvät jutut kertovat niin. Jos osaan olla kiitollinen, selviän. Ja jos antaa sellaisten likaisten tunteiden, kuten vihan, koston tai halun viilellä keittiöveitsellä tyhjää muropakettia ihan täysiä tai kusta murhaajan haudalle, olla olemassa, on silloin ehkä hiukan epätasapainoinen, epäilyttävä, traumojensa vanki, ehkä huono selviytyjä, ei ehkä selviytyjä sittenkään. Selviytymisen mallina on aina se kiitollisuus. Mutta voi niitä joitain, joillakin on ne unilääkkeet ja se PTSD ja sitten ne on uhreja. On se huonosti selviytynyt Halloween-elokuvan mielialalääkkeitä aamupalaksi napsiva, ahdistunut, murhaajaa alati pakeneva henkilö. Kauhea kohtalo. Ei halua olla se. Haluaa olla kiitollinen sankariselviytyjä, joka saa elokuvan lopussa jotain ihanaa vaikka jonkun uuden perheen ja siihen pitää ihan täysiä kokoajan pyrkiä että toi on se tavoite. Että nyt on tapahtunut niin hirveitä murhia että pakko musta on tulla sankari mun on pakko olla Harry Potter, muuten tässä ei oo mitään järkee, mikä syy oli selvitä hengissä jos vaan syö jotain ahdistuslääkkeitä. Ja sitten on se tieto, että jostain kauheuksien kokeneista tulee niitä pahoja. Ne tuntee vihaa ja muita pahoja asioita. Ne haluavat kostaa ja ne eivät ole kiitollisia. Ja se olis kauheinta mitä tässä kapeassa selviytyjänarratiivissa voi tapahtua. Että selviytyjästä tuleekin Voldemort joka ei ole kiitollinen mistään. Ei kukaan halua olla kauheita kokenut Voldemort edes ajatuksissaan. 

Luen kaikki Harry Potterit putkeen. Kun viimenen kirja loppu talvisena kevätaamuna ystävän mökillä, kävelen turtana keittiöön. Sitten me juodaan ystävän kanssa hiljaisuudessa kahvia yöpuvuissa ja katsotaan ikkunasta sulavaa luontoa ja hän kysyy mitä mietin. Alan itkeä. 
- Mikä sua itkettää? 
- Se että en oo Harry Potter. 
Mun vanhemmat murhattiin ja mut yritettiin murhata, mutta mää en tuu koskaan pelastamaan maailmaa. 
Millään ei ole mitään merkitystä. 
Itken äänekkäästi. Nolosti. Miks vitussa mää en oo Harry Potter. Ystävä katsoo pitkään ja sitten halaa pitkään. Sitten palaan kaupunkiin ja katson kaikki Harry Potter -leffat putkeen. Ja itken taas.

Kun jotain järkyttävää ja kauheeta tapahtuu niin pitää ikään kuin valita paikkansa siinä kaaoksessa, että pysyy selväjärkisenä. Koska se on päätä sekottavaa se, että jotain hirveää voi tapahtua juuri minulle. Niin sitten haluaa valita sen sankariselviytyjän tarinan. Ja sit on pakko kaventaa omaa näkökenttää ja nähdä vain hyviä juttuja ja puhua kokoajan kiitollisuudesta, että olis edes joku merkitys maailmassa. Siihen haluaa uskoa. Siihen alkaa uskoa. 

Ja siihen ei kuulu se että voisi ihan rauhassa tuntea vihaa ja likaista inhoa ja kateutta esimerkiksi siitä että muilla on vanhemmat elossa ja ne ostelee aikuisille lapsilleen sunnuntaina kahviloissa leivoksia ja uudet kengät keväisin ja olla katkera että muut ei iltasin pelkää että murhaaja seuraa niitä roskakatokselle ja lue paniikissa murha.infon sivustoja et onks se vapautunut vai ei. Ei voi olla sillain että hyi helvetti että oon kade, että kaikilla ei oo tätä ja miks joillain on helpompaa. Ja sit pitää nopeasti hylätä nämä ajatukset ja sanoa itselleen että EI TIETENKÄÄN OLE KELLÄÄN HELPPOA KAIKILLA ON OMAN KOKOISENSA ONGELMAT KIITOS ETTÄ PYSTYN ELÄMÄÄN OMAN TAAKKANI KANSSA MÄÄ OON NIIN KIITOLLINEN ETTÄ OON ELOSSA. Ja heti niiden kateellisten ajatusten jälkeen pitää tuntea inhoa itseään kohtaan. Ja syvenevä epäuskoa sitä kohtaan että ei olekaan Harry Potter. Ja sitten yrittää taas enemmän olla. On tällä kaikella joku suurempi merkitys. Onhan? Ja sen kaiken vihan voi hyvin piilottaa sisäänsä puristamalla kädet nyrkkiin ja soimaamalla itseään ja sanomalla että nyt kaikki on hyvin ja olen selviytyjä ja näin. 

Vai onko jossain sankarihenkilöjutussa sellasta, että ei silti olis huono vaikka et hengissäselviytymiskamppailun jälkeen olisikaan kaikesta kokoajan kiitollinen. Vaikka ei olis sen jälkeen kiivenny vuoren huipulle, juossut maratonia, pitänyt ted-talkia. Ei olis kirjoittanut voittajan-tarina-bestselleriä, vaan että olis edelleen että “joo, ihan perseestähän tää kaikki on ollu ja ihan liian vaikeeta ja se ahdistaa. Kärsin siis nykyään aika vakavista ahdistushäiriöistä. Ja nii unettomuudesta tietenkin. Tää on vähän kyl liikaa yhdelle ihmiselle. No, tällänen elämä tällä kertaa.” Että olis edelleen oikeutettu kaikkiin tunteisiin, jopa niihin kaikista likaisimipiin ja huonoinpiin, katkeriinkin. Vaikka oliskin selviytyjä. 

Ja ennen kaikkea: et ole paha jos joskus sisimpäsi täyttyy vihalla. Että et ole niinkuin se murhaaja. Että ei ole vaan hyviä ja pahoja ja kiitollisia ja kiittämättömiä. 

Ehkä on joku on kirjoittanut tollasen sankarijutun. Ehkä en ole vaan halunnut nähdä sitä. 

Selviytyjien kiitollisuudesta kertovat artikkelit ja elämänkerrat ja selviytysmistarinat ovat tärkeitä. Olen ahminut niitä. Halusin lukea ne kaikki. Niiden avulla rakensin oman identiteetin uudelleen ja uudelleen ja otin sen selviytyjän identiteetin. Ja sain toivoa, että väkivallasta, kamalista, hirveistä, raaoista teurastusöistä, joita ei ikinä voisi kuvitellakaan, että niistä voi selvitä. Ja täytyin vuosien varrella syvällä kiitollisuudella. Joka oli täysin aitoa. Se oli paras taisteluase kaikkea sitä vastaan. Sitä pahuutta ja vihaa ja väkivaltaa jota maailmassa on ja jolta en enää voi sulkea silmiäni. Siltä tiedolta, että kaikki maailman uhrit voivat olla minä. Kaikki kärsimys on yhtä kuin vanhempieni kuolemankarjunnat. Kaikki pelko aina uudestaan niin lamaannuttavaa että ei uskalla olla yksin edes vessassa. Kaikki suru on sitä surua ja ikävää jonka joutuu päätöksellä työntämään pois mielestä joka päivä. Sen kaiken vihan ja kauhun tunteen voi voittaa kiitollisuudella, että tämä hetki on tärkeä ja mulla on nyt kaikki hyvin ja olen kiitollinen tästä elämästä. 


Mutta jossain vaiheessa se selviytyjän myyttinen rooli jää liian kapeaksi. Kun vuosien jälkeen koko ihmisen tunneskaala alkaa tunkeutua ulos kiitollisuuden suojakuorien alta. Ja sitten joku pyytää, että heitä tuo pallo seinään niin lujaa kun pystyt. Ja käsi puristaa palloa ja kyyneleet alkavat valua silmistä ja oksennus nousee kurkkuun koska se viha, se voi pilata kaiken, niin pahasti, että käsi ei suostu nousemaan. Ja silloin toivoo, että joku joskus kirjoittaa, että selviytyjätkin saavat olla kiittämättömiä paskoja.


7 kommenttia:

  1. Hienoa, elonmerkki!
    Ja todella hieno (klisee: pysäyttävä) teksti.

    Tasaisin väliajoin tsekkaan blogisi, ilahduin kovin tästä. Vaikka tunnelmasi eivät nyt ihan niitä iloisimpia ole.

    En ole yhtä taitava sanojen kanssa. Mutta ilman muuta saat olla vihainen. Ketä hyvänsä v*tuttaisi ihan perinteisellä "miksi juuri minä"-linjalla.

    Toivon kovasti, että elämässäsi on ihminen / ihmisiä (ammattilaisten lisäksi) joihin voit tukeutua.

    Itse asun ulkomailla, joten pystyn vain virtuaalihalaukseen. Olet mielessä.

    VastaaPoista
  2. Kenelle pitäisi olla kiitollinen? Jumalalle? Elämälle? Terapeutille? En ole kokenut mitään sinne päinkään kuin sinä, mutta omalla mittarillani olen saanut vähintään yhtä surkeat kortit tässä elämänpelissä. Pitäisi olla kiitollinen,tiedän kyllä mistä ja miksi, mutten tiedä kenelle olisin tilivelvollinen kiitollisuudestani. Jos on kokenut kauheita asioita elämässä niin miten olla kiitollinen ja samalla niin helvetin rikki? Rikki vain ja ainoastaan niiden kauheiden asioiden takia.

    Oma piinani alkoi vasta ollessani n. 5-vuotias. Vei 13 vuotta ennenkuin asiat alkoivat edes jotenkuten valjeta ja purkautua. Vahinko vain oli jo ehtinyt tapahtua, en luota kehenkään tai mihinkään, ahdistuskohtauksia ja paniikkia.. masennuslääkkeitä ja nukahtamisvaikeuksia. Kaikki tämä, vielä 25 vuoden jälkeen tapahtumista.
    En ole menettänyt läheisiäni, kadottanut vain oman minuuteni. Ikuisesti, rohkenen epäillä.
    Kiitos hienosta blogista ja rehellisistä tunteista. En tunne tai tiedä sinua, mutta olet varmasti hieno ihminen. Rikkinäinen, mutta silti hieno.

    VastaaPoista
  3. Ei taida riittää, että minä, nobody, kirjoitan sen, mutta kirjoitan kuitenkin: saat olla "kiittämätön paska", ihan niin kuin me muutkin.

    VastaaPoista
  4. Miten elämä voisikaan olla pelkkää kiitollisuutta tuollaisen koettelemuksen jälkeen? Ei mitenkään. Inho, viha, tuska, raivo,pelko ja ahdistus on mun mielestä ymmärrettäviä ja ennenkaikkea sallittuja tuntemuksia sun tilanteessa. Ihme olisi jos et mitään muuta tuntisi kuin kiitollisuutta. Ja sitä ei todellakaan pidä yhtään hävetä.

    VastaaPoista
  5. Hienoa kuulla susta jälleen! Heitän taas vaan mielipiteeni tähän vaikkei mulle ole tapahtunut mitään läheskään samanlaista kuin sulle, enkä tiedä muuta sun ajatusmaailmasta kuin mitä oot tässä blogissa kirjoittanut. Silti mun mielestä sun ei pidä olla mitään, mitä ulkomaailma vaatii...

    VastaaPoista
  6. Hyvä että käyt terapiassa. Minä menetin äitini lapsena alkoholismille ja isää ei koskaan ole ollutkaan. Olen välillä ihan helvetin katkera ja surullinen siitä että toisilla on vanhemmat. Suutun myös siitä jos joku kehtaa väittää että vanhemmiksi ei sovellu samaa sukupuolta oleva pariskunta. Tuskin olisin näin rikki jos olisin saanut kaksi rakastavaa, samansukupuolista vanhempaa kuin yhden alkoholisoituneen. Olen lähempänä kolmeakymppiä kuin kahtakymppiä ja "sopivan ikäisiä", mukavia "aikuisia" tavattessani huomaan kaipaavani ihan hirveästi vanhempaa, äitiä. Opettajat, sosialityöntekijät, kurssinvetäjät, terapeutit.. Kunpa aikuisia voisia adoptoida, kunpa voisin valita uuden äidin.

    VastaaPoista
  7. Heitä vaan se pallo seinään. Kaiken kokemasi jälkeen vähintäänkin tuo on tehtävä. Tunteet ovat pääsääntöisesti sellaisia, että ne käyvät päälle vyöryllä. Mutta ne ovat myös "ohikulkijoita", jotka on vain kohdattava silmästä silmään. Niillä on viesti kerrottavana. Tunteiden on lopulta annettava mennä menojaan, jotta voi jatkaa eteenpäin. Ei vihan tunne tee sinusta pahaa, ainoastaan vihan vallassa tehdyt vahingoittavat teot. Viha voi olla myös positiivinen voima jos sen kanavoi "järkevästi".
    Ehkäpä kiitollisuudella on oma aikataulunsa, voiko siihen itseään pakottaa, en oikein tiedä.. Mutta olet kyllä oikeilla jäljillä. Kiittäminen on mystisellä tavalla vaikuttavaa. Yksi kiittää Jumalaa, toinen elämää, kaitselmusta jne. Kiitos raottaa ovea, jonka takana on jotain hyvää ja viisasta. Mutta miksi ihmeessä et saisi tuntea vihan ja raivon tunteita ja olla "kiittämätön paska" selviytyjä? Olet selviytynyt nämä vuodet kaiken tapahtuneen jälkeen.. Sinä itse et ole yhtä kuin sinun vihan tunteesi vaan paljon enemmän. Niinkuin sanottu tunteet tulevat ja menevät. Ja olet kokenut kiitollisuuden voiman. Kiitos nujertaa huonoa ja antaa vapauden. Sinun "pahat" tunteesi eivät riko kiitollisuutta, se on aina siellä, tavoitettavissa.

    VastaaPoista