sunnuntai 28. elokuuta 2016

Aamutakki.


Se ikävä iskee kaikki kerralla. Ikävä jo tätä kaupunkia jossa olen juuri oppinut kävelemään oikeaan päähän metrossa, jossa tiedän minkä korttelin takana on salainen puisto, mistä saa mukaan oikein hyvää mehua. Ja ikävä ihmisiä jotka puhuvat vierasta kieltä josta nyt ymmärrän jotain, osaan nauraa mukana. Ja samalla ikävä äitiä. Ja kesäpäiviä jolloin satoi ja me otimme äidin kanssa viltit ja katsoimme televisiosta Lovejoyta. Takapihan märän nurmikon tuoksu ja kastuneet lakanat narulla.

Ikävä ystäviä joiden luokse pian palaan ja ikävä niitä jotka kohta jätän. Pelko siitä että minut unohdetaan kaikkialla koska en osaa pitää mistään kiinni.
Ja pelko että minä unohdan miltä äidin aamutakki tuoksuu kun tulemme lauantai-illan saunasta.



(Tän kirjotin syksyllä 2012. Mulla on ollut tällänen kuukauden pituinen hirvee loputon ikävä, jota en saa paperille. Ja sitten oon päättäny vähän käydä läpi mun pöytälaatikkokirjoituksia. Ehkä jopa järjestellä niitä vähän, johonkin järkevään järjestykseen. Järkevästi. Voi olla että julkasen vähän samalla tänne sitä sun tätä vanhaa ja toivottavasti taas jotain uutta. Kiitos taas tärkeistä ja kannustavista kommenteista. <3 span="">

11 kommenttia:

  1. Niin ihanaa että kirjoitat taas <3

    VastaaPoista
  2. Hei, olen lukenut blogisi ja ihailen sinua suunnattomasti kun olet tämän kauheaakin kauheamman tapahtuman tunteinesi julkistaa. Toivottavasti kirjoittelet jatkossakin. Voimia elämäsi tielle!

    VastaaPoista
  3. Ihanaa, kun kirjoitat. Tätä on odotettu. Terkuin, Hanna

    VastaaPoista
  4. Hei. Sinä kirjoitat hyvin. Tosi koskettavasti. Ja samaistuttavasti. Paitsi, että minulle ei ole tapahtunut mitään, minä olen muuten vain sekaisin. Saan paniikkeja, ajattelen pakonomaisesti kuolemaa, ahdistun ilman varsinaista syytä, joudun syömään lääkkeitä, jotta en ole koko ajan paniikissa, jotta ei tulisi hengenahdistusta ja jotta sydämeni hakkaisi tasaisesti.
    Olen monesti miettinyt, että miksi minulla on tällaista, vaikka minulle ei ole tapahtunut mitään. Ei ole traumaa, ei varsinaista koulukiusaamista, ei perheessä ongelmia. Silti on syömishäiriö, ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriö, hypokondria, pakkoajatuksia, masennusta. Olen toisinaan ollut epämääräisen kateellinen ihmisille, joilla on syy olla sekaisin. Minulla kun ei ole mitään syytä. Mutta sitten luen jotain siitä, millaista on tosiaan, jos on syy, ja tajuan, että olen taas aivan pöljä.
    Elämä on pelkkä vitsi, mustaa huumoria, mutta toisinaan kaiken tämän ahdistuneisuuden keskellä on kivaakin. Oli syytä olla sekaisin tai ei.
    Paljon voimia ja enemmän niitä hyviä hetkiä.
    Vaikka kaikki ei järjestyisikään, elämä kantaa.

    VastaaPoista
  5. Miten sinä kirjoitatkaan. Kaipaus ja suru tuntuu juuri noin, elämän tapahtumissa ja pikku hetkissä. Tunnet ne hyvin kuin lähimmät elämänmittaiset ystävät. Rakkaan ihmisen menetys, ikävän puristava voima heijastuu kauniin herkässä tekstissäsi. Se kuvaa kuvaamatonta sille, joka on kokenut menetyksen tuskan, surumielisen lohdullisena.

    VastaaPoista
  6. Kiva kun päivität taas

    VastaaPoista
  7. Ystäväni. Olet huikea. Kirjoita se kirja. -Traktori

    VastaaPoista
  8. Mukava taas kuulla sinusta, miten kauniisti kirjoitatkaan. Hyvää syksyä ja kohta jo alkavaa talvea!

    VastaaPoista
  9. Sun tyylisi kirjoittaa on ihan mahtava! Jokainen lause on miellyttävä lukea, tykkään!

    VastaaPoista
  10. Jälleen kerran luin blogisi läpi mietin, että mitä sulle mahtaakaan nyt kuulua.

    VastaaPoista
  11. upeaa tekstiä, koskettavaa todella.

    VastaaPoista