sunnuntai 28. elokuuta 2016

Aamutakki.


Se ikävä iskee kaikki kerralla. Ikävä jo tätä kaupunkia jossa olen juuri oppinut kävelemään oikeaan päähän metrossa, jossa tiedän minkä korttelin takana on salainen puisto, mistä saa mukaan oikein hyvää mehua. Ja ikävä ihmisiä jotka puhuvat vierasta kieltä josta nyt ymmärrän jotain, osaan nauraa mukana. Ja samalla ikävä äitiä. Ja kesäpäiviä jolloin satoi ja me otimme äidin kanssa viltit ja katsoimme televisiosta Lovejoyta. Takapihan märän nurmikon tuoksu ja kastuneet lakanat narulla.

Ikävä ystäviä joiden luokse pian palaan ja ikävä niitä jotka kohta jätän. Pelko siitä että minut unohdetaan kaikkialla koska en osaa pitää mistään kiinni.
Ja pelko että minä unohdan miltä äidin aamutakki tuoksuu kun tulemme lauantai-illan saunasta.



(Tän kirjotin syksyllä 2012. Mulla on ollut tällänen kuukauden pituinen hirvee loputon ikävä, jota en saa paperille. Ja sitten oon päättäny vähän käydä läpi mun pöytälaatikkokirjoituksia. Ehkä jopa järjestellä niitä vähän, johonkin järkevään järjestykseen. Järkevästi. Voi olla että julkasen vähän samalla tänne sitä sun tätä vanhaa ja toivottavasti taas jotain uutta. Kiitos taas tärkeistä ja kannustavista kommenteista. <3 span="">

torstai 4. elokuuta 2016

Salaisuus.


Makaan leikkimökin lattialla ja katselen katossa pujottelevia hämähäkinseittejä. Yksi kulkee nurkasta katonharjaan. Sitä pitkin matkaa hämähäkki. Sisälläni kulkee väristys. Yäk. Yäk hämähäkkejä.

On jo aika myöhä. Ja huomenna on koulua. Mutta käsissäni tuoksuu silti vielä kesä. Kesä ja pöly ja auringon polttamat käsikarvat. Koulun alkamisessa on hyvä se, että tuli kotiläksyjä äidinkielestä, siitä tykkään. Mutta koulussa on myös tyhmää. Mietin hetken pulpettiin piilotettua lappua. Ne nauroivat minulle kun luin sitä. En ymmärtänyt kaikkia vierasperäisiä sanoja ja mutta ymmärsin että siinä oli jotain ilkeää. Työnnän käteni sammareiden taskuun ja puristan lappua. Puristan lappua ja kahta kiveä jotka löysin kotimatkalta. Nousen polvilleni ja asetan kivet kokoelman jatkoksi. Katinkultaa, sammalta, taipunut päiväkirjan avain, ryppyinen kiiltokuva ja nyt nämä kaksi sileää taikakiveä. Aarrehylly. Nostan sammalhampurilaiset punaiselta pöydältä hyllyyn. Siivoan eriväriset lehdet matolta. Nappaan muovisesta kiposta raa’at puolukat suuhuni. Vaikka on jo myöhä, leikkimökki-kotityöt on hoidettava.

Katson ulos ikkunasta, pimenevä metsän raja. Verhoissa on mansikoita, ommeltiin ne äidin kanssa. Yhdessä mansikassa on tussin jälkiä. Silloin pienenä yritin värittää niitä. Nyt nolottaa.  Onneksi kukaan ei koulussa tiedä. Ja onneksi ne ei tiedä, että tulen aina tänne. Mutta kokoelma tuntuu niin tärkeältä. Ja Anna-nukke. On kiva, että se saa olla täällä, omassa huoneessa en kehtaa enää pitää. Peittelen Annan pieneen sänkyynsä. 

Laitan puiset tuolit järjestykseen pöydän ympärille ja vedän räsymaton suoraan. Äiti taisi jo huutaa että nukkumaan sieltä pihalta. Katson vielä kokoelmaani ja puristan lappua taskussa ja mahassani tuntuu kipeältä. Jähmetyn hetkeksi.


Mutta onneksi on uudet kivet. Ja mansikkaverhot. Ja sammalelta tuoksuva matto. Suljen oven hakaan ja mielessäni sanon taikasanat. Ja siitä tulee hyvä olo. Kukaan ei saa koskaan tietää. Että huomenna löydän taas jotain uutta.


--
(Apua! Onko siis to-del-la-kin yli vuosi, että olen laittanut tänne blogiin yhtään mitäääään! Nyt pitää tehdä joku ryhtiliike :). Järjestelin kirjoituksia koneella ja törmäsin tälläiseen teksiin. Kirjoitin tämän, kun ystävä pyysi minulta kerran lapsuusmuistoa. Tekstejä on kertynyt mitättömästä julkaisutahdista huolimatta pöytälaatikkoon. Eli edelleen haaveilevana pöytälaatikkokirjailijana siis toimitaan... :)

Ja tuhannesti kiitos kaikille kommenteista ja kyselyistä ja ihana huomata, että edelleen jaksatte palata kirjotuksieni pariin.)