lauantai 11. heinäkuuta 2015

Vuosi 2015 kun lopetin tekemisen

-->
( Tällaista kirjoitin Maaliskuun 9. Nyt olo on jo paljon ehyempi. Kevätpesäkin tuli välissä. Ja nyt on kesä. Enkä vieläkään tiedä mitä teen. Mutta olo on ehyempi.)

--

Miltä tuntuu olla kun ei ole mitään. Ei ole aikataulua huomiselle. Ei aamupalvereita. Ei illalla näyttelynrakennusta. Ei yöllä budjetin pohdintaa. Ei dynaamisia ihmisiä ympärillä. Ei työmatkaa. Ei kiirettä.

Olen jo muutamia vuosia sitten kirjoittanut, että milloinkohan voisi pitää tauon kaikesta. Olla vaan. Ihan olematon. Mutta työ on tuntunut liian hyvältä. Liian merkitykselliseltä. Olen hyvä työssäni. Kerrankin onnistunut. Innoissani. Hyvä työkaveri. Ahkera. Kunnianhimoinen. Hauska. Tehokas. Edes jotain.

Ja ne tyypit. Ne ihanat ihmiset joiden kanssa niitä töitä tehdään! Voiko olla mitään parempaa kuin ystävien kanssa työskentely. Ja jos alussa tuntemattomien, niin voi sitä iloa kun jossain vaiheessa venyvien työpäivien lomassa muuttuukin työkaveruus ystävyydeksi. Uusi ystävä! Kuka sellaisesta haluaa jäädä paitsi.

Ja sitten se ensimmäinen kerta, kun minua pyydettiin. Olin niin otettu! Tottakai lähden mukaan! Tosiaanki! Sitten uudestaan! Wau! Tää on kunnia! Ja taas uuteen projektiin! Ihailemani ihmiset, ystävät, sekin yks tyyppi, ne pyysivät minua. Mi-nu-a. Mää oon maailman onnekkain. MAAILMAN ONNEKKAIN!

Ja niin: projektien lomittaista aikatauluttamista, litroittain kahvia, uusia sähköpostiosotteita, käyntikortteja eri nimikkeillä, uusia verkostoja, lisää uusia sähköpostiosotteita, enemmän muistia tietokoneeseen, toinen kännykkä, kymmeniä matkoja, satoja kokouksia, miljoonia ideoita.

Niin otettu, niin onnellinen. Ja lopulta: niin kuoleman väsynyt. Mutta mitä siitä jos muutama yö jää lyhyemmäksi. Ja mitä jos näistä muutamista öistä tulee viikkoja, ja viikoista kuukausia. Mitä siitä jos ruokavalio koostuu halvoista muroista ja kalliista kahveista. Ja totta kai vaihdan salitreenin kehityskokoukseen. Tietenkin haluan olla mukana tekemässä tätä päätöstä. Totta kai olen paikalla tätä hanketta rakentamassa. Itseasiassa koko kuntosalijäsenyyden voi jättää pois. Ja harmi kyllä en nyt just ehdi nähdä ystäviä. Käykö ensikuussa toinen perjantai 17-20. Milloin siitä tulikaan vitsi, että mun kanssa pitää aloittaa joku työprojekti jos mun seurassa haluaa olla. Ha ha.

Olihan se aluksi hauska.
 
Sitten se ensimmäinen kerta kun sanoin, että en enää koskaan ja tää on kyllä viimeinen kerta. Ja kuitenkin vielä kaksi vuotta. Kunnes marraskuisena iltana, matkalla tavallisen 13 tunnin työpäivän jälkeen, tyytyväisenä kävelemässä kotiin. Mutta olo on outo. Niin outo, että alle kahden kilometrin kotimatkalla pitää jäädä kaksi kertaa vetämään henkeä ja toisella kerralla menee taju. Aamulla vessanpönttö on täynnä mustaa... Jotain. Onks toi verta? Ei kai. Väitän useita kertoja vastaan, että ei ei, ei tässä mitään. Suutun. Mutta lopulta seuraavan päivän Tukholman työmatkan sijasta olen sisäelinkirurgisella osastolla.

Koskaan ei selvinnyt miksi. Ja miksi ne kokoajan päivitteli: "Noin nuorena täällä."

Sairaalassa kirjotin sähköposteja ja vakuutin, että olen pian taas hommissa. Tutkimuksista ei selvinnyt mitään. Turhauduin. Kun neljäntenä päivänä lääkäri tuli kierrokselle olin siivonnut paikkani, käynyt suihkussa, harjannut tukan. Kun kuulin huoneen oven käyvän nipistelin nopeasti poskiani  ja kun lääkäri kurkkasi verhon takaa, luin muka huolettomasti naistenlehteä sängyllä istuen ja huikkasin: "Moi, mää voisin lähtee kotiin."

En pyytänyt jatkosairaslomaa. "Soita nyt kuitenkin, jos tulee jotain." Mutta itse mietin jo mitä kaikkea ja missä kaikkialla olisin hyvä ja tarpeellinen ja tehokas ja hauska ja kiva työkaveri ensiviikolla.

Kun pääsin kotiin niin silmissä musteni. Olin ihan heikko. Tietenkin. Olihan ne varoitelleet. Mutta minulle se tuli kuitenkin yllätyksenä. En jaksanut kävellä edes kunnolla hakemaan lasillista vettä. En jaksanut yhtään mitään. Tuli flunssa ja nousi kuume. Koko kehoa särki. Sairasloma jatkuikin vielä. Ensin pari päivää. Sitten viikon ja lopulta kaksi viikkoa.

Ei tässä mitään! Olin syksyllä (itseasiassa parinakin syksynä) usein salaa toivonut, että tulisin kipeäksi. Olisi aikaa edes hetki. Voisin lukea vihdoinkin sen kirjan tai katsoa ne elokuvat. Tai tuijottaa youtubea koko päivän.  Hengähtää. Mutta nyt en osannutkaan. Kaikki tuntui ikuisuudelta ja mihinkään ei pystynyt tarttumaan. Itkin päivät sängyssä. Tekemättömyys ja epätehokkuus tuntui ahdistavalta. Ja syyllisyys siitä että olin pettänyt kaikki.

Sairasloman jälkeen vihdoin palasin töihin. Mutta sitten: sekin ahdisti. En saanut sitä samaa iloa taottua päähäni. samaa mantraa onnistumisesta ja kunnianhimosta ja ihmisten odotusten täyttämisestä. Ja se kiire tuntui ihan liialta. Väsytti vieläkin. Kokoajan. Itkin ylitöissä. Itkin iltaisin. Välttelin puhelinta. Vastasin väärille ihmisille sähköposteihin. Mokasin. Monesti. Ja itkin lisää epäonnistumista. Ja edelleen syyllistä oloa.

Väsyin enemmän. Kaikkeen. Väsyin töihin ja väsyin siihen, että ilman töitä olin epäonnistunut.

Muutaman viikon jälkeen olin tapaamassa psykiatria. Psykiatri kysyi miten syksy on mennyt. Yhtäkkiä psykiatri puhui hengenvaarasta ja sairaseläkkeestä ja jostain muusta ja sitten siitä että pystyn kyllä tekemään päätöksiä. Ja siinä sitten sillä samalla sekunnilla siinä hetkessä päätin lopettaa itkemisen ja kiireen. Ja työt. Seuraavana päivänä soitin eri tahoihin, niiskutin, tunsin syyllisyyttä, pelkäsin, että minulle suututaan. Kukaan ei enää tykkää musta. ihan niinkuin lapsena. Itkin rakkaista projekteista luopumista. Ja sanoin hei heit tavataan joskus keväällä en tiedä mitä teen. Opettelen olemaan olemassa.

Ja sitten lähdin junalla kotikaupunkiin. Jätin tietokoneen kotiin, ensimmäistä kertaa vuosiin.

Katsotaan miten onnistun. Olemalla en mitään muuta kuin minä.