tiistai 12. toukokuuta 2015

Talvella 2014. Samat kysymykset edelleen.

Täytän tänään kolmekymmentäyksi vuotta. Kahdeksan vuotta sitten äiti ja isä murhattiin. Vai onko siitä yhdeksän? Synttäripäivä. Nukuin kolme tuntia. Toiset kolme mietin. Laskin minuutteja aamuun. 4:45, voiko jo ladata mutteripannun? Milloin saa nousta? Milloin saa nousta ja yrittää opetella elämään tätä elämää niin kuin muutkin? Miten se tehdään?

Suurimman osan ajasta ajattelen, että minulla on onnellinen elämä. Ihan onnellinen. Ihan hyvä elämä. Kaikesta huolimatta. Olen ajatellut niin. Olen sanonut niin. Olen yrittänyt saada muita tajuamaan, että onhan heilläkin, ihan onnellista. Että maailma on ihan hyvä ja rakastetaan toisiamme.

Ajattelen, että mitä minulle on tapahtunut, ei määritä minua. Olen muutakin. Haluan olla muutakin.

Tänään aamulla olin kuitenkin ahdistunut. Mietin, kuvittelenko? Mitä olisin jos vanhemmat olisi elossa? Olisinko erilainen? Onnellisempi? Enkö vain tiedä elämästä? Olenko naivi? Joku kysy minulta joskus unelmistani. Sanoin, että "ei mulla oikeen oo, no se, että tulee taas aamu". Että onneksi on aamut. Ja aamukahvi. "Aamukahvi on mun unelma." Mutta sitten huomasin, että itkin vähän salaa.

Kuuden kuukauden välein vaadimme tiedonmurusia, joita emme saa. Mutta jolloin keskustelun rivien välistä yritän päätellä, onko täällä turvallista elää. Että tuleeko murhaaja mahdollisesti vastaan kadulla. Pitääkö pelätä. Onko se onnellisuutta? "Ei se sulle enää mitää tee." Ei varmastikaan. Mutta ehkä se on juuri se taakka, mikä tästä on jäänyt. Että pelkään että se tekee. Silloin on vaikea unelmoida kauas. 

Siksi aamukahvi on hyvä unelma.


...Mutta että se määrittääkin. Aika paljon siis. Vai määrittääkö?

Nyt toteutan kaikki mielihalut niitä paljon sen enempää harkitsematta. Ei niistä ehdi tulla unelmia, kun ne toteutetaan heti. Haen muuten sittenkin taidealalle, heti huomenna. Muutan syksyksi Espanjaan, koska ranta. Menen design-alalle, siellä oli yks hauska tyyppi. Vaihdankin valokuvataiteeseen, koska löysin vanhan kameran. Perustan yrityksen, koska pienenä oli sellanen leikki. Muutan ens viikolla Ruotsiin, koska se kieli olis kiva oppii. Unelma vaihtuu toiseen. Työpaikka toiseen. Kotimaa toiseen...

Mutta onko se normaalia? Mitä jos vanhemmat ei olisi kuolleet? Miten ollaan normaali?

Ja tänä aamuna minua ahdistaa. Miksi en osaa olla missään pitkään? Onko sekin sitä taakkaa? Vai ovatko kaikki tällaisia? Teenkö tämän nyt oikein? Enkö sittenkään ole ihan onnellinen? Tai olenko vain hölmöyttäni? Että tässä tilanteessa ei kai pitäisi olla. Ahdistun enemmän. Ahdistun siitä, että en osaa olla paikallaan. Pelkään.

Pelkään, että minusta ei ole siihen. Että, en osaa edes, vaikka haluaisin. Pelkään, että silloin näen, että en olekaan normaali. Olenkin vä-ki-val-lan uhri. Uhri ja mielenterveystapaus. Se tapaus, joka ei pysty suunnittelemaan elämäänsä. Hei! Kuusi kuukautta menee tosi nopeasti. Ei ole minun vika. Helppo teidän sanoa. Ei siinä ajassa voi tehdä mitään pitkän matkan suunnitelmia. Vai pitäisikö voida? Tuleeko elämäni aina olemaan tällaista?

Mitä jos vanhemapani ei olisi kuolleet?

Mitä muut ajattelevat minusta? Mitä ajattelevat ne kaikki ihmiset joiden kanssa olen aloittanut jotain, mutta en ole pysytyny viedä loppuun? Hävettää. Nolottaa. Minkä sanon selitykseksi? Että en pysty. Että joo, eilen halusin kyllä olla tässä tuottaja, mutta nyt tuli sellainen olo, että olis hyvä keskittyä maailman pelastamiseen. Niin, että en ehkä pystykään tekemään tätä projektia. Ehkä haluaisinkin, mutta en pysty. Kun on tuo maailmanparannusasia tuossa. Ja pitää olla hyvä olo.

Kerran yksi työnantajista oli ilkeä ja ahne. Yhtenä päivänä se tuli ilmi. Lopetin työn. En siedä sellaista. Tuli paha olo. En siedä pahaa oloa sellaisen takia. Paha olo ei ole osa unelmia. Sellainen paha olo ei ole osa hyvää, ihan onnellista elämää. Sanoin, että voin huonosti. Kiitos ja moikka. Ja se ei ole ainoa kerta.

Paha olo ei ole normaalia elämää. Mutta onhan se? Onko se? Pitäisikö se oppia, pahan olon sieto? Onko se normaalia? Miksi en osaa hyväksyä sitä? Kun on joka päivä paha olo. Niin miksi sitä pitäisi sietää töissä? Tai koulussa? Tai jossain tietyssä maassa?

Mitä jos poikaystävä ei ymmärrä sitä? Että olen tälläinen. Ja mitä jos poikaystävän vanhemmat tietäisi? Ne ei varmastikaan olisi tyytyväisiä. Että se nainen ei osaa pitää mistään kiinni. Ei mistään työstään eikä pahasta olosta. Se elää tulorajoilla ja toteuttaa päivittäin jotain päähänpistoja. Nyt se haluaa tehdä elokuvan, kuulitteko. Mitä se luulee. Ei niin eletä elämää. Ei kolmekymmentäyksivuotiaana.

Tyhmensikö vanhempien kuolema minua? Millä tavalla itseasiassa ajattelin tehdä maailmasta paremman paikan? Hyvän olon paikan?

Mitä jos sitä kuutta kuukautta ei olisi. Mitä jos nyt kuulisin, että murhaaja on kuollut. Tappanut itsensä. Olisinko sitten normaalimpi? Olisinko sitten ok?

Mutta se kuusi kuukautta on. Se aika on läsnä. On pelko. On kuolleet vanhemmat. Se on osa elämääni. Se on minulle normaalia. Se määrittää minua. Diagnoosi: kykenemätön tekemään pitkän tähtäimen suunnitelmia, hylätyksi tulemisen pelko. Niin, miten näiden asioiden kanssa rakennetaan normaali, tähän yhteiskuntaan sopiva elämä? Vai eikö sellaista pysty rakentamaan ja pitääkö minun vain hyväksyä se? Että en koskaan pysty siihen. Aloitan ja lopetan asioita, kuuden kuukauden syklillä. Aluksi pakosta, ja nyt vain en enää osaa muuten. Pitäisi pyytää anteeksi kaikilta. Että kun en osaa. Haluaisin, mutta en osaa. En osaa olla pitkään. Missään. Koska aina tulee joskus paha olo.

Mutta vieläkin kysyn, onko se normaalia? Onko normaaleilla ihmisillä myös tälläisia ajatuksia? Mitä jos vanhemmat ei olisi kuolleet? Olisinko sitten parempi tässä? Vai ihan yhtä pihalla elämästä.

Hassua, että tassäkin vaiheessa kaikki kulminoituu siihen samaan kysymykseen, kuin murrosiän kynnyksellä, kun ei uskaltanut pussata yhtä poikaa. Olenko normaali? 

Voiko tämän laittaa kysy-vastaa -palstalle? Voisiko joku kertoa oikean vastauksen?




5 kommenttia:

  1. Olet sinä oikein! Huomaatko, vastaat itse omaan kysymykseesi: olet se sama ihminen kuin murrosiän kynnyksellä, saman kysymyksen kanssa silloin ja nyt, saman kysymyksen kanssa kuin kaikki muutkin. Olenko normaali, kelpaanko, entä jos? Kuten kirjoitin eilen, samastun usein ajatuksiisi. Varmasti pelko ja suru vaikuttavat elämääsi, toisinaan suuresti, mutta en usko että ne ovat yhtä kuin sinä. Kiitätkö itseäsi siitä, miten monista asioista vaikutat innostuvan? Se on minusta hieno ominaisuus. Varmasti sinulla on monta muutakin hienoa ominaisuutta. Voisiko olla ihan ok, ettet aina jaksa saattaa kaikkea loppuun? Ehkä olotilasi menevät sykleissä ja niillä kaikilla on paikkansa? Ehkä pelko vähitellen löysää otettaan. Mikä on totta sinulle tässä hetkessä? Ehkä oletkin ihan turvassa, nyt ja tulevaisuudessa, vaikka turvallisuudentunnettasi onkin haavoitettu karmealla tavalla? Mutta tänään, nyt, huomenna ja tulevaisuudessa olet turvassa. Ja oikein.
    -Mary

    VastaaPoista
  2. On niin vaikea muotoilla sanoiksi niitä tunteita, mitä kirjoituksesi herättää. En siis yritäkään. Totean vain, että sinä olet merkityksellinen (monille, myös minulle), erittäin lahjakas (monipuolisesti), herkkä ja ihana ihminen. Sinä olet... Kaikkea hyvää! T <3

    VastaaPoista
  3. Kyllä uskon, että olisit todella erilainen mikäli et olisi joutunut silmittömän väkivallan uhriksi ja joutunut kokemaan molempien vanhempien menettämistä noin järkyttävällä tavalla. Olisit varmasti pelottomampi mikä osaltaan varmasti vaikuttaisi päätöksentekemiseen elämänhallintaan ja muutenkin siihen millainen olet ihmisenä, naisena, ystävänä, tyttöystävänä, työkaverina jne jne.
    Mutta reagoit kaikkeen varmasti juuri niin miten meistä jokainen tuossa tilanteessa reagoisi. Siinä mielessä olet ihan tavallinen tyttö/nainen siinä missä kuka tahansa muista kanssakulkijoista. Olet kokenut niin hirvittäviä asioita ja menettänyt lähes kaiken. Käytöksesi on ihan normaalia, tavallista ja luontaista niin järjettömältä kuin se tällaisessa tilanteessa kuulostaakin.
    Mielestäni olet selvinnyt mielettömän hyvin. Olet noussut jaloillesi ja on ihan luonnollista, että välillä kompastuu ja joskus jää pitkäksikin aikaa maahan makaamaan eikä eteenpäin pääsyä tunnu löytyvän.
    Kun katsoo blogissa kuvaamaasi elämää, niin teksteissä näkyy miten pelko on kuitenkin saanut erilaisia muotoja, ahdistus on purkautunut monessa tekstissä lähes käsin kosketeltavalla tavalla ja teksteissäsi huokuu sisäinen vahvuutesi. Jos olisit heikko ja huono tekemään päätöksiä, olisit jo luovuttanut. Vaatii valtavaa tahdonvoimaa ja elämänhalua, sinnikkyyttä ja päättäväisyyttä selvitä näin pitkälle kaiken tuon kokemasi jälkeen.
    Vahvin ja päättäväisinkin on polvillaan tuollaisen edessä.
    Olet vahva ja upea ihminen. Olet jo tullut valtavia harppauksia eteenpäin. Kyllä sinä saat pelätä, ei se tee sinusta heikkoa.
    ,H

    VastaaPoista
  4. Rakas ihminen.

    Kahdesti elämässäni ovat ajatusmaailmani raiteet liikahtaneet aivan uusille urille jotain lukemalla - ensimmäinen kerta oli, kun luin Orson Scott Cardin 'Kuolleiden puolustajan' (Speaker for the Dead), ja toinen kerta on tämä, kun unettomuutta potien eksyin vahingossa tänne.

    Kiitos sinulle tästä blogista. Se on mittaamattoman arvokas, toivottavasti tiedät sen. Kirkas timantti, joka on paineen alla muodostunut. Normaalia ihmistä ei ole olemassakaan, mutta ymmärrän mitä tarkoitit.

    Olen halaileva ihminen, joka halaa kaikkia - jopa tuntemattomia itkeviä ihmisiä. Ota vastaan virtuaalinen halaukseni.

    VastaaPoista
  5. Samaistuin vahvasti. Menetin Äitini 22v sitten traagisesti ollessani 23v. Myös minun on edelleen vaikea pysyä, kestää, jaksaa ja ponnistella. En ole sinut asian kanssa, mutta toisaalta minä olen minä, historian muokkaama ja koetan sitä edelleen hyväksyä. Minusta ei ole olemassa mitään "normaalia". Olemme kaikki erilaisten osien summa ja niillä korteilla on pelattava. Toki olen paljon työstänyt asioita ja käynyt terapiaa yms. Silti en ole tämän pitemmällä. Eikä tarvitse, tajuan järjellä. Elämässä on paljon hyvää ja niihin jään roikkumaan kuin hukkuva oljenkorteen, silti useinkin ahdistaa keskeneräisyys ja keskinkertaisuus. Malttamattomuus, kykenemättömyys, vaillinaisuus.

    VastaaPoista