maanantai 20. huhtikuuta 2015

Kevätpesä.


Olen tehnyt itselleni pesän. Katson ohi kulkevia pilviä ja välillä niiden reunoilta pilkahtava auringon lämpö saavuttaa paljaat sääret. Pesä on tarkkaan rajattu valoläikään sängyllä. Sitä ympäröi tyynyt ja peitto ja kaksi kirjaa ja leivänmurunen lautanen. En poistu kotoa. Aluksi aamupäivän aikana, sitten koko päivänä. Olen vain pesässä. Kuuntelen alhaalla kadulla kulkevia autoja. Rytmiä jonka tien toisella puolella oleva bussipysäkki muodostaa. Joku vislaa jonkun perään. Kaksi kertaa tööttäys. Katupöly nousee kuudenteen kerrokseen. Kevään tuoksu iholla. Turvassa turvassa.



Kimalaisen silhuetti muodostuu näkökenttään ja hätkähdän hetkeksi. Työnnän varpaallani ikkunan kiinni. Kimalainen törmää lasiin ja tuupertuu ikkunalaudalle. Katselen sitä. Avaan uudelleen ikkunan ja tökin kimalaista varovaisesti kirjan sivun kulmalla ja se pörähtää sekavaan heittelehtivään lentoon. Katson sitä ja katson alhaalla kadulla kulkevaa pariskuntaa ja katson sänkyäni ja katson taivasta. Ja käperryn takaisin pesään.



Lempeästi. Ja hitaasti. Annan itseni voida paremmin.

Ja kohta on jo maaliskuu.


Katson ympärilleni ja näen kuinka ihmiset kerta toisensa jälkeen löytävät uusia merkityksiä elämälleen. Uusia ihania perheenjäseniä, uusia mielenkiintoisia työprojekteja. Ja että miksi minä valitsen kokoajan toisin. Valitsen väärät ihmissuhteet. Väärät määrät työtä. Liian kesken, liian toisaalla, liian paljon. Valitsen nuoruuden huuman, valitsen luovuuden manian. Valitsen totaalisen vetäytymisen ja yksinäisyyteen käpertymisen. Valitsen hiljaisuuden juuri silloin kun kaikki haluavat lujaa ja iloista ja paljon ja äkkiä. Valitsen väärät juhlat ja nauran väärissä kohdissa. Ja pikku hiljaa muut vetäytyvät rauhallisesti omiin oikeisiin uomiinsa ja omiin oikeisiin merkityksiinsä. Ja minä kompuroin kaikissa kääntämättömissä kivissä kuin hullu pitää katsoa jokainen vaihtoehto.



Ja kohta on jo maaliskuu. Tammikuussa lopetin tekemisen ja kohta on jo maaliskuu. On aikaa itsekkäille ja raskaille ajatuksille. On aikaa olla uneton ja on aikaa polttaa tupakkaa. On aikaa kuunnella ja ottaa toisen epävarmuutta vastaan. On aikaa loukkaantua. On aikaa lukea ja on aikaa kirjoittaa. Aikaa seistä postissa, aikaa viedä pullot. Aikaa ostaa kukkia ja aikaa katsoa kun ne kuolevat.

On aikaa miettiä, että mitä jos sitä vain häviäisi, kuinkakohan vähällä tulisi toimeen. Ja kuinka pitkään. Jos tämä ei olisikaan väliaikaista. Mitä jos muuttaisi tyhjillään olevaan mummolaan pohjoiseen. Kuinka kauan kestäisi, että haluaisi hävitä kokonaan. Olisko se niin väärin.



Kontrasti tuntuu tällä hetkellä liian raa’alta. Liian selkeältä erolta. Minä ja muut. Se ei ole totta. Mutta se tuntuu välillä siltä. Ja se tuntuu pahalta.


Eihän se ole totta.