sunnuntai 30. elokuuta 2015

Olet tässä.

Maailman pisimpiä rullaportaita metroon. Tuntuu siltä. Metallisissa reunoissa haaleita heijastuksia. Häilyvät jalat. Häilyvä minä. Paniikkikohtaus. Sydän hakkaa kurkussa ja sormenpäissä ja yritän miettiä mitä asioita jääkaapissa. Yksikolmasosa tomaatti joka on kuivunut käyttämättömäksi. Kauramaito jonka päiväys on mennyt viikko sitten. Katsoin juuri. Laitoin silti puuroon. Lähdinkö väärään suuntaan metrolla. Farkkujen vyötärö puristaa. En osaa valita oikeaa musiikkia. Valkoisia johtoja ihmisten korvissa. Kikattavat tytöt ottavat selfieitä. Kaupan vihannespussissa mansikoita ja vähän syöty suklaalevy. Kaksi askia sinistä chesterfieldiä tuliaisiksi. Hiki. Ja ikävä. Ikävä ikävä. Tyttö vastapäätä ottaa kuvaa. Tyhjä katse. Asiakaspalvelu. Kundservice. Customer service. Pehmeitä viinirypäleitä. Eilen syöty papumössö. Kaksi pakettia margariinia. Nakki. Mahassa kiertää. Pitäisi päästä vessaan. Naputan etusormea ja peukaloa yhteen kiihtyvällä tahdilla. Joku katsoo youtube videota. Vielä neljä pysäkkiä. Auringonlasku. Satama. Meri. Väärä musiikki. Puristavat vaatteet. Kapriksia. Puolikas jugurtti. Veriappelsiinimehua.  Napunapunapu. You are here. You are. 

lauantai 11. heinäkuuta 2015

Vuosi 2015 kun lopetin tekemisen

-->
( Tällaista kirjoitin Maaliskuun 9. Nyt olo on jo paljon ehyempi. Kevätpesäkin tuli välissä. Ja nyt on kesä. Enkä vieläkään tiedä mitä teen. Mutta olo on ehyempi.)

--

Miltä tuntuu olla kun ei ole mitään. Ei ole aikataulua huomiselle. Ei aamupalvereita. Ei illalla näyttelynrakennusta. Ei yöllä budjetin pohdintaa. Ei dynaamisia ihmisiä ympärillä. Ei työmatkaa. Ei kiirettä.

Olen jo muutamia vuosia sitten kirjoittanut, että milloinkohan voisi pitää tauon kaikesta. Olla vaan. Ihan olematon. Mutta työ on tuntunut liian hyvältä. Liian merkitykselliseltä. Olen hyvä työssäni. Kerrankin onnistunut. Innoissani. Hyvä työkaveri. Ahkera. Kunnianhimoinen. Hauska. Tehokas. Edes jotain.

Ja ne tyypit. Ne ihanat ihmiset joiden kanssa niitä töitä tehdään! Voiko olla mitään parempaa kuin ystävien kanssa työskentely. Ja jos alussa tuntemattomien, niin voi sitä iloa kun jossain vaiheessa venyvien työpäivien lomassa muuttuukin työkaveruus ystävyydeksi. Uusi ystävä! Kuka sellaisesta haluaa jäädä paitsi.

Ja sitten se ensimmäinen kerta, kun minua pyydettiin. Olin niin otettu! Tottakai lähden mukaan! Tosiaanki! Sitten uudestaan! Wau! Tää on kunnia! Ja taas uuteen projektiin! Ihailemani ihmiset, ystävät, sekin yks tyyppi, ne pyysivät minua. Mi-nu-a. Mää oon maailman onnekkain. MAAILMAN ONNEKKAIN!

Ja niin: projektien lomittaista aikatauluttamista, litroittain kahvia, uusia sähköpostiosotteita, käyntikortteja eri nimikkeillä, uusia verkostoja, lisää uusia sähköpostiosotteita, enemmän muistia tietokoneeseen, toinen kännykkä, kymmeniä matkoja, satoja kokouksia, miljoonia ideoita.

Niin otettu, niin onnellinen. Ja lopulta: niin kuoleman väsynyt. Mutta mitä siitä jos muutama yö jää lyhyemmäksi. Ja mitä jos näistä muutamista öistä tulee viikkoja, ja viikoista kuukausia. Mitä siitä jos ruokavalio koostuu halvoista muroista ja kalliista kahveista. Ja totta kai vaihdan salitreenin kehityskokoukseen. Tietenkin haluan olla mukana tekemässä tätä päätöstä. Totta kai olen paikalla tätä hanketta rakentamassa. Itseasiassa koko kuntosalijäsenyyden voi jättää pois. Ja harmi kyllä en nyt just ehdi nähdä ystäviä. Käykö ensikuussa toinen perjantai 17-20. Milloin siitä tulikaan vitsi, että mun kanssa pitää aloittaa joku työprojekti jos mun seurassa haluaa olla. Ha ha.

Olihan se aluksi hauska.
 
Sitten se ensimmäinen kerta kun sanoin, että en enää koskaan ja tää on kyllä viimeinen kerta. Ja kuitenkin vielä kaksi vuotta. Kunnes marraskuisena iltana, matkalla tavallisen 13 tunnin työpäivän jälkeen, tyytyväisenä kävelemässä kotiin. Mutta olo on outo. Niin outo, että alle kahden kilometrin kotimatkalla pitää jäädä kaksi kertaa vetämään henkeä ja toisella kerralla menee taju. Aamulla vessanpönttö on täynnä mustaa... Jotain. Onks toi verta? Ei kai. Väitän useita kertoja vastaan, että ei ei, ei tässä mitään. Suutun. Mutta lopulta seuraavan päivän Tukholman työmatkan sijasta olen sisäelinkirurgisella osastolla.

Koskaan ei selvinnyt miksi. Ja miksi ne kokoajan päivitteli: "Noin nuorena täällä."

Sairaalassa kirjotin sähköposteja ja vakuutin, että olen pian taas hommissa. Tutkimuksista ei selvinnyt mitään. Turhauduin. Kun neljäntenä päivänä lääkäri tuli kierrokselle olin siivonnut paikkani, käynyt suihkussa, harjannut tukan. Kun kuulin huoneen oven käyvän nipistelin nopeasti poskiani  ja kun lääkäri kurkkasi verhon takaa, luin muka huolettomasti naistenlehteä sängyllä istuen ja huikkasin: "Moi, mää voisin lähtee kotiin."

En pyytänyt jatkosairaslomaa. "Soita nyt kuitenkin, jos tulee jotain." Mutta itse mietin jo mitä kaikkea ja missä kaikkialla olisin hyvä ja tarpeellinen ja tehokas ja hauska ja kiva työkaveri ensiviikolla.

Kun pääsin kotiin niin silmissä musteni. Olin ihan heikko. Tietenkin. Olihan ne varoitelleet. Mutta minulle se tuli kuitenkin yllätyksenä. En jaksanut kävellä edes kunnolla hakemaan lasillista vettä. En jaksanut yhtään mitään. Tuli flunssa ja nousi kuume. Koko kehoa särki. Sairasloma jatkuikin vielä. Ensin pari päivää. Sitten viikon ja lopulta kaksi viikkoa.

Ei tässä mitään! Olin syksyllä (itseasiassa parinakin syksynä) usein salaa toivonut, että tulisin kipeäksi. Olisi aikaa edes hetki. Voisin lukea vihdoinkin sen kirjan tai katsoa ne elokuvat. Tai tuijottaa youtubea koko päivän.  Hengähtää. Mutta nyt en osannutkaan. Kaikki tuntui ikuisuudelta ja mihinkään ei pystynyt tarttumaan. Itkin päivät sängyssä. Tekemättömyys ja epätehokkuus tuntui ahdistavalta. Ja syyllisyys siitä että olin pettänyt kaikki.

Sairasloman jälkeen vihdoin palasin töihin. Mutta sitten: sekin ahdisti. En saanut sitä samaa iloa taottua päähäni. samaa mantraa onnistumisesta ja kunnianhimosta ja ihmisten odotusten täyttämisestä. Ja se kiire tuntui ihan liialta. Väsytti vieläkin. Kokoajan. Itkin ylitöissä. Itkin iltaisin. Välttelin puhelinta. Vastasin väärille ihmisille sähköposteihin. Mokasin. Monesti. Ja itkin lisää epäonnistumista. Ja edelleen syyllistä oloa.

Väsyin enemmän. Kaikkeen. Väsyin töihin ja väsyin siihen, että ilman töitä olin epäonnistunut.

Muutaman viikon jälkeen olin tapaamassa psykiatria. Psykiatri kysyi miten syksy on mennyt. Yhtäkkiä psykiatri puhui hengenvaarasta ja sairaseläkkeestä ja jostain muusta ja sitten siitä että pystyn kyllä tekemään päätöksiä. Ja siinä sitten sillä samalla sekunnilla siinä hetkessä päätin lopettaa itkemisen ja kiireen. Ja työt. Seuraavana päivänä soitin eri tahoihin, niiskutin, tunsin syyllisyyttä, pelkäsin, että minulle suututaan. Kukaan ei enää tykkää musta. ihan niinkuin lapsena. Itkin rakkaista projekteista luopumista. Ja sanoin hei heit tavataan joskus keväällä en tiedä mitä teen. Opettelen olemaan olemassa.

Ja sitten lähdin junalla kotikaupunkiin. Jätin tietokoneen kotiin, ensimmäistä kertaa vuosiin.

Katsotaan miten onnistun. Olemalla en mitään muuta kuin minä.


tiistai 12. toukokuuta 2015

Uutisia uhreille.

Suomessa vaarallisten rikollisten tiukasti varjeltu yksityisyydensuoja tuntuu epäreilulta. Tähän mennessä rikoksien uhrit ovat saaneet elää pelossa odottaen sitä hetkeä, että rikoksen tekijä kävelee kadulla yllättäen vastaan. Toivottavasti lakiehdotus menee läpi ja saadaan koskemaan myös pakkohoitoon tuomittuja väkivalta- ja seksuaalirikoksien tekijöitä.

HS: Uhrille ehdotetaan oikeutta saada tieto rikollisen vapautumisesta 

Talvella 2014. Samat kysymykset edelleen.

Täytän tänään kolmekymmentäyksi vuotta. Kahdeksan vuotta sitten äiti ja isä murhattiin. Vai onko siitä yhdeksän? Synttäripäivä. Nukuin kolme tuntia. Toiset kolme mietin. Laskin minuutteja aamuun. 4:45, voiko jo ladata mutteripannun? Milloin saa nousta? Milloin saa nousta ja yrittää opetella elämään tätä elämää niin kuin muutkin? Miten se tehdään?

Suurimman osan ajasta ajattelen, että minulla on onnellinen elämä. Ihan onnellinen. Ihan hyvä elämä. Kaikesta huolimatta. Olen ajatellut niin. Olen sanonut niin. Olen yrittänyt saada muita tajuamaan, että onhan heilläkin, ihan onnellista. Että maailma on ihan hyvä ja rakastetaan toisiamme.

Ajattelen, että mitä minulle on tapahtunut, ei määritä minua. Olen muutakin. Haluan olla muutakin.

Tänään aamulla olin kuitenkin ahdistunut. Mietin, kuvittelenko? Mitä olisin jos vanhemmat olisi elossa? Olisinko erilainen? Onnellisempi? Enkö vain tiedä elämästä? Olenko naivi? Joku kysy minulta joskus unelmistani. Sanoin, että "ei mulla oikeen oo, no se, että tulee taas aamu". Että onneksi on aamut. Ja aamukahvi. "Aamukahvi on mun unelma." Mutta sitten huomasin, että itkin vähän salaa.

Kuuden kuukauden välein vaadimme tiedonmurusia, joita emme saa. Mutta jolloin keskustelun rivien välistä yritän päätellä, onko täällä turvallista elää. Että tuleeko murhaaja mahdollisesti vastaan kadulla. Pitääkö pelätä. Onko se onnellisuutta? "Ei se sulle enää mitää tee." Ei varmastikaan. Mutta ehkä se on juuri se taakka, mikä tästä on jäänyt. Että pelkään että se tekee. Silloin on vaikea unelmoida kauas. 

Siksi aamukahvi on hyvä unelma.


...Mutta että se määrittääkin. Aika paljon siis. Vai määrittääkö?

Nyt toteutan kaikki mielihalut niitä paljon sen enempää harkitsematta. Ei niistä ehdi tulla unelmia, kun ne toteutetaan heti. Haen muuten sittenkin taidealalle, heti huomenna. Muutan syksyksi Espanjaan, koska ranta. Menen design-alalle, siellä oli yks hauska tyyppi. Vaihdankin valokuvataiteeseen, koska löysin vanhan kameran. Perustan yrityksen, koska pienenä oli sellanen leikki. Muutan ens viikolla Ruotsiin, koska se kieli olis kiva oppii. Unelma vaihtuu toiseen. Työpaikka toiseen. Kotimaa toiseen...

Mutta onko se normaalia? Mitä jos vanhemmat ei olisi kuolleet? Miten ollaan normaali?

Ja tänä aamuna minua ahdistaa. Miksi en osaa olla missään pitkään? Onko sekin sitä taakkaa? Vai ovatko kaikki tällaisia? Teenkö tämän nyt oikein? Enkö sittenkään ole ihan onnellinen? Tai olenko vain hölmöyttäni? Että tässä tilanteessa ei kai pitäisi olla. Ahdistun enemmän. Ahdistun siitä, että en osaa olla paikallaan. Pelkään.

Pelkään, että minusta ei ole siihen. Että, en osaa edes, vaikka haluaisin. Pelkään, että silloin näen, että en olekaan normaali. Olenkin vä-ki-val-lan uhri. Uhri ja mielenterveystapaus. Se tapaus, joka ei pysty suunnittelemaan elämäänsä. Hei! Kuusi kuukautta menee tosi nopeasti. Ei ole minun vika. Helppo teidän sanoa. Ei siinä ajassa voi tehdä mitään pitkän matkan suunnitelmia. Vai pitäisikö voida? Tuleeko elämäni aina olemaan tällaista?

Mitä jos vanhemapani ei olisi kuolleet?

Mitä muut ajattelevat minusta? Mitä ajattelevat ne kaikki ihmiset joiden kanssa olen aloittanut jotain, mutta en ole pysytyny viedä loppuun? Hävettää. Nolottaa. Minkä sanon selitykseksi? Että en pysty. Että joo, eilen halusin kyllä olla tässä tuottaja, mutta nyt tuli sellainen olo, että olis hyvä keskittyä maailman pelastamiseen. Niin, että en ehkä pystykään tekemään tätä projektia. Ehkä haluaisinkin, mutta en pysty. Kun on tuo maailmanparannusasia tuossa. Ja pitää olla hyvä olo.

Kerran yksi työnantajista oli ilkeä ja ahne. Yhtenä päivänä se tuli ilmi. Lopetin työn. En siedä sellaista. Tuli paha olo. En siedä pahaa oloa sellaisen takia. Paha olo ei ole osa unelmia. Sellainen paha olo ei ole osa hyvää, ihan onnellista elämää. Sanoin, että voin huonosti. Kiitos ja moikka. Ja se ei ole ainoa kerta.

Paha olo ei ole normaalia elämää. Mutta onhan se? Onko se? Pitäisikö se oppia, pahan olon sieto? Onko se normaalia? Miksi en osaa hyväksyä sitä? Kun on joka päivä paha olo. Niin miksi sitä pitäisi sietää töissä? Tai koulussa? Tai jossain tietyssä maassa?

Mitä jos poikaystävä ei ymmärrä sitä? Että olen tälläinen. Ja mitä jos poikaystävän vanhemmat tietäisi? Ne ei varmastikaan olisi tyytyväisiä. Että se nainen ei osaa pitää mistään kiinni. Ei mistään työstään eikä pahasta olosta. Se elää tulorajoilla ja toteuttaa päivittäin jotain päähänpistoja. Nyt se haluaa tehdä elokuvan, kuulitteko. Mitä se luulee. Ei niin eletä elämää. Ei kolmekymmentäyksivuotiaana.

Tyhmensikö vanhempien kuolema minua? Millä tavalla itseasiassa ajattelin tehdä maailmasta paremman paikan? Hyvän olon paikan?

Mitä jos sitä kuutta kuukautta ei olisi. Mitä jos nyt kuulisin, että murhaaja on kuollut. Tappanut itsensä. Olisinko sitten normaalimpi? Olisinko sitten ok?

Mutta se kuusi kuukautta on. Se aika on läsnä. On pelko. On kuolleet vanhemmat. Se on osa elämääni. Se on minulle normaalia. Se määrittää minua. Diagnoosi: kykenemätön tekemään pitkän tähtäimen suunnitelmia, hylätyksi tulemisen pelko. Niin, miten näiden asioiden kanssa rakennetaan normaali, tähän yhteiskuntaan sopiva elämä? Vai eikö sellaista pysty rakentamaan ja pitääkö minun vain hyväksyä se? Että en koskaan pysty siihen. Aloitan ja lopetan asioita, kuuden kuukauden syklillä. Aluksi pakosta, ja nyt vain en enää osaa muuten. Pitäisi pyytää anteeksi kaikilta. Että kun en osaa. Haluaisin, mutta en osaa. En osaa olla pitkään. Missään. Koska aina tulee joskus paha olo.

Mutta vieläkin kysyn, onko se normaalia? Onko normaaleilla ihmisillä myös tälläisia ajatuksia? Mitä jos vanhemmat ei olisi kuolleet? Olisinko sitten parempi tässä? Vai ihan yhtä pihalla elämästä.

Hassua, että tassäkin vaiheessa kaikki kulminoituu siihen samaan kysymykseen, kuin murrosiän kynnyksellä, kun ei uskaltanut pussata yhtä poikaa. Olenko normaali? 

Voiko tämän laittaa kysy-vastaa -palstalle? Voisiko joku kertoa oikean vastauksen?




maanantai 20. huhtikuuta 2015

Kevätpesä.


Olen tehnyt itselleni pesän. Katson ohi kulkevia pilviä ja välillä niiden reunoilta pilkahtava auringon lämpö saavuttaa paljaat sääret. Pesä on tarkkaan rajattu valoläikään sängyllä. Sitä ympäröi tyynyt ja peitto ja kaksi kirjaa ja leivänmurunen lautanen. En poistu kotoa. Aluksi aamupäivän aikana, sitten koko päivänä. Olen vain pesässä. Kuuntelen alhaalla kadulla kulkevia autoja. Rytmiä jonka tien toisella puolella oleva bussipysäkki muodostaa. Joku vislaa jonkun perään. Kaksi kertaa tööttäys. Katupöly nousee kuudenteen kerrokseen. Kevään tuoksu iholla. Turvassa turvassa.



Kimalaisen silhuetti muodostuu näkökenttään ja hätkähdän hetkeksi. Työnnän varpaallani ikkunan kiinni. Kimalainen törmää lasiin ja tuupertuu ikkunalaudalle. Katselen sitä. Avaan uudelleen ikkunan ja tökin kimalaista varovaisesti kirjan sivun kulmalla ja se pörähtää sekavaan heittelehtivään lentoon. Katson sitä ja katson alhaalla kadulla kulkevaa pariskuntaa ja katson sänkyäni ja katson taivasta. Ja käperryn takaisin pesään.



Lempeästi. Ja hitaasti. Annan itseni voida paremmin.

Ja kohta on jo maaliskuu.


Katson ympärilleni ja näen kuinka ihmiset kerta toisensa jälkeen löytävät uusia merkityksiä elämälleen. Uusia ihania perheenjäseniä, uusia mielenkiintoisia työprojekteja. Ja että miksi minä valitsen kokoajan toisin. Valitsen väärät ihmissuhteet. Väärät määrät työtä. Liian kesken, liian toisaalla, liian paljon. Valitsen nuoruuden huuman, valitsen luovuuden manian. Valitsen totaalisen vetäytymisen ja yksinäisyyteen käpertymisen. Valitsen hiljaisuuden juuri silloin kun kaikki haluavat lujaa ja iloista ja paljon ja äkkiä. Valitsen väärät juhlat ja nauran väärissä kohdissa. Ja pikku hiljaa muut vetäytyvät rauhallisesti omiin oikeisiin uomiinsa ja omiin oikeisiin merkityksiinsä. Ja minä kompuroin kaikissa kääntämättömissä kivissä kuin hullu pitää katsoa jokainen vaihtoehto.



Ja kohta on jo maaliskuu. Tammikuussa lopetin tekemisen ja kohta on jo maaliskuu. On aikaa itsekkäille ja raskaille ajatuksille. On aikaa olla uneton ja on aikaa polttaa tupakkaa. On aikaa kuunnella ja ottaa toisen epävarmuutta vastaan. On aikaa loukkaantua. On aikaa lukea ja on aikaa kirjoittaa. Aikaa seistä postissa, aikaa viedä pullot. Aikaa ostaa kukkia ja aikaa katsoa kun ne kuolevat.

On aikaa miettiä, että mitä jos sitä vain häviäisi, kuinkakohan vähällä tulisi toimeen. Ja kuinka pitkään. Jos tämä ei olisikaan väliaikaista. Mitä jos muuttaisi tyhjillään olevaan mummolaan pohjoiseen. Kuinka kauan kestäisi, että haluaisi hävitä kokonaan. Olisko se niin väärin.



Kontrasti tuntuu tällä hetkellä liian raa’alta. Liian selkeältä erolta. Minä ja muut. Se ei ole totta. Mutta se tuntuu välillä siltä. Ja se tuntuu pahalta.


Eihän se ole totta.