sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Sota.

2.3. Toinen kolmatta. Ihan tavallinen päivä. Paitsi että sunnuntai. Ja paitsi että sodan uhka. Euroopassa. 

Onkohan kaikki sodat syttyneet sunnuntaina? Sunnuntaina, jolloin ei mitään muuta toivo kuin toisen kehon painoa omansa päällä. Toisen hengitystä kiinni omissa kasvoissa. Toisen sormia kietoutuneena omien ympärille.  

Toinen ihminen. Sunnuntaina, jolloin taivas on harmaa. Sunnuntaina, jolloin surumielinen musiikki kantautuu naapurista, yhden henkilön illallinen katettuna. Niin kaukana toinen ihminen ja niin lähellä toinen ihminen, ihmisrauniot rakentavat omia yksinäisiä linnoituksiaan. 

Ja silloin sodat syttyvät. Ihan varmasti. 

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Vähän ehjempänä.

Kuuntelen junan ääntä. Tutut penkit. Tuttu haju. Kuuntelen kiskoja. Kuuntelen omia ajatuksia.

Olen pakomatkalla. Määränpäänä pois. Liikunko minä vai liikkuuko viereinen juna. Paniikkikohtauksen, romahduksen raskas varjo painaa silmiäni kiinni. Kohta turvassa.

Epämääräiset suhteet, epämääräiset työajat, epämääräinen ruokavalio, huonot nukkumistavat ja huonot tavat kaiken kaikkiaan olen taas täysin unohtanut mikä minulle on hyväksi. En kai sitä koskaan tiennytkään. Ja nyt taas lähdin.

Tuttu auto tyhällä juna-asemalla. Tuttu tuoksu. Tutut kädet ympärillä. Anteeks että tuun tänne aina vasta tällä hetkellä. Ihan rikkinäisenä. "Meillä on laastareita".

Keittiössä hämärä valo, minulle tehty vaaleanpunaista iltapalaa. Tytär ei ole vieläkään oikeen varma olenko aikuinen vai lapsi.

Istun alas. Poimin jugurtin seasta mustikoita. Ajattelen, miten on hyvä, että näitä tässä on, hyviä ihania ihmisiä. Ja minä itsekkäästi hajottamassa itseäni.

Ryömin turvallisiin vieraslakanoihin. Perheenjäsenlakanoihin.

Aamulla herään, tokkurassa. Nukkuneena. Lakanassa tahmainen karkki, jäänyt varmaan eilisillan leikeistä. Toinen on tarttunut paitaan. Laitan paidanhelmasta karkin suuhun ja sen makea liiskautunut maku tuntuu turvapaikalta.

Päivät täyttyvät nauruista, itkuista, liiskaantuneista karkeista, saunasta, jätskistä paidalla, ymmärryksestä, kuuntelusta, äänekkäistä illallisista, jossa lapset leikkivät iso- ja pikkusiskoa. Yksi sanoo ujosti: "sää oot mun." Ai mikä? sun kummitäti. "Nii...sää oot mun." Ja omat ääriviivat piirtyvät hiukan vahvemmin.

Noilla tollanen elämä. Ja voin ihan hyvin olla osana sitä. Jos vain vielä löytäisin oman, mutta kuitenkin ihan osana myös tuota.

Takaisin junassa, vähän ehjempänä, olen kiitollinen.

Kiitos.