torstai 30. toukokuuta 2013

Teini.

Miten kaikki voi tehdä niin kipeää. Lämmin kesäsade. Aamukahvi. Liian kirkas kännykän näyttö ja migreeni. Kuulokkeiden johdot solmussa, hiertävät kaulaa. Ja tuntuu kuin riivinraudalla pieniä hikisiä paloja sydämmestä, typeränä kuin 19-vuotiaana, pikku hiljaa, kunnes lakkaa toimimasta. Huonosti käyttäytyvä sydän. Riitojen jälkeen mietin: ansaitsen jotain muuta. Vai olinko se sittenkin minä joka aiheuttaa kaikki ongelmat? Olenko minä väärin? Niin. Kuka tässä ansaitsee ja mitä. Kellä kaikilla on oikeus olla huomionkipeä, oikeus vaatia omaa oikeutta, oikeus itkeä haluan perheen jonkun kiinnityskohdan jonkun jolle soittaa tehdäänkö sitä saatanan makaroonilaatikkoa. Yksikkö. Hölmö sekopäinen yritys pysyä yhdessä. Opetella pitämään kädestä kiinni ja se tuntuu joka asennossa väärältä. Mutta silti yritys jatkuu. "Mä annan tälle kaksi viikkoa. Mä annan vielä yhden mahdollisuuden. Vielä tän matkan jälkeen. Huomenna. " 

Halua minut. Tarvitse minut. Tarvitse minut! Ja sitten kun toinen on ahdistuksissaan vetäytynyt tarpeeksi etäälle ja minä revin tukkaani, huudan kivusta tyhjässä asunnossa, paiskaan kännykän seinään, silloin hän tulee kaksi askelta vastaan ja olen valmis hylkäämään viimeisetkin itsetuntoni rippeet, aloittamaan taas kaiken alusta. Kunnes en enää jaksa.

Kuolemien vuosipäivän kynnyksellä ymmärrän jälleen olevani yksin. Tai en ihan ymmärrä. Mutta varmuuden vuoksi, aloitan taas vihannesten syönnin. Aloitan taas tupakoinnin. Alan taas käyttämään pyöräilykypärää. 

En ihan ymmärrä. Mutta varmuuden vuoksi.

4 kommenttia:

  1. Kirjoitat upeasti. Voimia elämääsi. <3

    VastaaPoista
  2. Varmuuden vuoksi - anna elämän viedä.

    Hyvää kesää!
    -T <3

    VastaaPoista
  3. Tämä on ainoa blogi johon palaan yhä uudestaan ja uudestaan. Voimakasta kesää!

    VastaaPoista