lauantai 9. maaliskuuta 2013

Farkut hameeseen.

Vaihdan vaatteita kolmatta kertaa.  Tuskissani. Haluan vieläkin tehdä niin paljon vaikutuksen. Vaikka varmasti kaikki on jo menetetty. Valmiiksi. Mutta vaihdan silti vielä hameen takaisin farkkuihin. Ettei se näyttäisi että yritän liikaa. 

Uuden ihmisen löytäminen. Ymmärtäminen. Ilon jakaminen. Kauhun jakaminen. Äänekkyyden sietäminen. Sotkun selittäminen. Selostan arvet päin näköä. Ennen kun hän ehtii edes kysyä. Tuossa ja tuossa. Ja hän on hiljaa. Katsoo silmistäni ohi. Mutta haluaa kuitenkin nähdä uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. 

Ja minä paniikissa vaihdan farkut hameeseen. Ja hameen farkkuihin. Avaan tukan. Sidon takaisin letille. Ja jännitän näkemistä. Ja sitä milloin hän tajuaa lähteä. 

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Kommenteista.



Hei. Joskus täällä tulee keskustelua kommenteista. Kirjoitan nyt vähän niistä. 

Välillä kommenteissa kehotetaan jo unohtamaan. Että kannattaisiko vain jaktaa eteen päin. Lopettaa tämän asian pyörittely. Ymmärrän tämän hyvin. Miksen vaan päästä irti. 

Totuus on, että varmasti kuka tahansa, joka on joskus kokenut jotain traumaattista, ei koskaan lopeta sen käsittelyä. Mutta haluan että ihmiset ymmärtävät, että asian käsittely ei tarkoita siinä rypemistä, tai marttyyriksi heittäyttymistä

En ole katkera, tai jos joskus olen, ei ehkä senkään myöntäminen itselleen ääneen ole ollenkaan huono juttu. Silloin sitä taas pääsee jonkun asian kanssa eteenpäin. Ja minusta on tärkeää, että me ymmärrämme toisiamme, että toiset elävät traumaattisen kokemuksen kanssa. Ja se kokemus saattaa tulla mieleen joka päivä, ihan kummallisissa tilanteissa. Ja sen käsittely myös ääneen pitäisi olla hyväksyttävää. Ehkä se muuttaa joitain asioita. Ehkä se auttaa jotain toistakin jaksamaan.

Ja tietenkin varmasti lukijat ymmärtävät, että blogi ei ole kokonainen minä. Blogissa pohdin ja jaan asioita, joita en uskalla tai edes halua jakaa muuten jokapäiväisessä arjessa: töissä, koulussa, kaupassa, kavereiden kanssa viinilasillisella, illalliskutsuilla, kävelyllä, lomamatkoilla, siskon kanssa... tiedättehän. Mutta ne ajatukset kulkevat siinä arjessa. Ja blogissa niistä kirjoittamisesta on tullut apukeino, sellainen paikka, jossa saan kertoa jos ahdistaa, surettaa, inhottaa... en aina halua kuormittaa läheisiäni. Ja blogi on tärkeä etenkin kun saan kuulla jonkun muun kokemuksia, tai jos joku sanoo, että on miettinyt minua. Minäkin mietin lukijoitani. Siitä saa jotain erikoista voimaa.

Mutta siis kaiken kaikkiaan haluan kertoa, että olen todella iloinen, että kommentoitte! Ja toivon, että kommentointi jatkuu. Tietenkin myös minun pitää tsempata kirjoittamisessa. ..välillä ei vain irtoa... Mutta kyllä kirjoittaminenkin jatkuu :)

Tarkastan aina kommentit. Joskus joku haluaa kommentoida tekstiä yksityisesti tai joskus joku kommentti voi olla liian paljastava. Kuitenkin pyrin julkaisemaan lähes kaikki kommentit, sellaisetkin, joiden ajatusmaailma on itselleni vieras. Herättämään tätä keskustelua. Herättämään meidät ajattelemaan.

Siksi aloitin tämän blogin. Että löytäisin teidät.

Elossa.

...Ollaan. Hukassa. Jälleen. Kirjoittaisinpa kirjaa, mutta enemmän pyörin epävarmuuden tunteessa, ja en kirjoita yhtään mitää. Että oliko minusta mihinkään. Hengittelen. Opettelen olemaan ihmisen kanssa. Ja etsin. Miksi vertaistukea on niin vaikea löytää? Yhteen ryhmään hain, mutta sanoivat, että en oikein sovellu. Ymmärrän kyllä, liikaa liikkuvia osia. Se oli enemmän muuten läheisensä menettäneille. Tekisi mieli perustaa oma. 

En osaa sanoa mitään järkevää. Muuta kun että palaan toivottavasti pian paremmin. Järkevimmillä sanoilla.

Kiitos kärsivällisyydestä ja ihanista kommenteista, vaikka olenkin ollut kadoksissa.