torstai 12. joulukuuta 2013

Vaaleanpunainen.

Mun katto on vaaleanpunainen. Mun katto on vaaleanpunainen. Mun katto on vaaleanpunainen ja mun murhaaja on facebookissa. Makaan lattialla. Katse kattoon. Tietokoneen näytön särkevä valo heijastuu pöydän reunaan. Mun katto on vaaleanpunainen. Ja mun murhaaja on facebookissa. 

Voi olla että lopetan tämän. Ja voi olla että lähden. 

Voi olla että jään. En osaa nyt sanoa. En osaa. 

Mun katto on vaaleanpunainen. Ja kaikki on taas turvatonta.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

"Asioilla on tapana järjestyä"

Niin sanotaan. Sanotaan usein. Sanotaan kun sunnuntaiahdistus. Sanotaan kun läheiset kuolee. Sanotaan kun rahat loppu. Sanotaan kun myöhästytään bussista. Hoen sitä itselleni aamulla kun en pysty nousemaan sängystä. Yksinyksinyksin.

Istuin eilen ystävän kanssa kahvilla. Kerroin: olen hakenut töitä. Ensi syksyksi. En saanut. Ei siinä mitään. Asioilla on tapana järjestyä. Menin kotiin. Harjoittelin tekemään aasialaista nuudeliruokaa ja koko pieni asunto täyttyi kalakastikkeen hajusta. Olisipa joku ollut siinä vieressä, sanomassa vaikka edes hyi helvetti. 

Yöllä tein taas irrationaalisia lähtösuunnitelmia. Ensin Berliini, sitten New York. Mihin voisin lähteä? Pakoon tätä, imemään jotain muuta, vieraassa maassa, väärässä metrossa, epätietoisuuden keskellä, miten silloin tuntuu olevan niin kotona. Niin kotona. Niin turvassa siltä että ei tarvi miettiä mitään mitään työtä, parisuhdetta, vuokranmaksua, yksinäisyyttä. Eksyksissä on aina yksin. Se on ihan ok.

Ja aamulla palaan taas siihen mantraan: yksin ja asioilla on tapana järjestyä. Vaan jotenkin yön unien seasta on noussut yksi kirkas ajatus. Todellakin, hain töitä, ensi syksylle. En-si syksylle. Olenko vahingossa unohtanut pelätä, uskaltanut suunnitella? Luottaa. Hitto. Jos asun tässä samassa maassa, samassa asunnossa yli vuoden päivät. Jos sen teen. Pidän juhlat. 

Asioilla on.


torstai 30. toukokuuta 2013

Teini.

Miten kaikki voi tehdä niin kipeää. Lämmin kesäsade. Aamukahvi. Liian kirkas kännykän näyttö ja migreeni. Kuulokkeiden johdot solmussa, hiertävät kaulaa. Ja tuntuu kuin riivinraudalla pieniä hikisiä paloja sydämmestä, typeränä kuin 19-vuotiaana, pikku hiljaa, kunnes lakkaa toimimasta. Huonosti käyttäytyvä sydän. Riitojen jälkeen mietin: ansaitsen jotain muuta. Vai olinko se sittenkin minä joka aiheuttaa kaikki ongelmat? Olenko minä väärin? Niin. Kuka tässä ansaitsee ja mitä. Kellä kaikilla on oikeus olla huomionkipeä, oikeus vaatia omaa oikeutta, oikeus itkeä haluan perheen jonkun kiinnityskohdan jonkun jolle soittaa tehdäänkö sitä saatanan makaroonilaatikkoa. Yksikkö. Hölmö sekopäinen yritys pysyä yhdessä. Opetella pitämään kädestä kiinni ja se tuntuu joka asennossa väärältä. Mutta silti yritys jatkuu. "Mä annan tälle kaksi viikkoa. Mä annan vielä yhden mahdollisuuden. Vielä tän matkan jälkeen. Huomenna. " 

Halua minut. Tarvitse minut. Tarvitse minut! Ja sitten kun toinen on ahdistuksissaan vetäytynyt tarpeeksi etäälle ja minä revin tukkaani, huudan kivusta tyhjässä asunnossa, paiskaan kännykän seinään, silloin hän tulee kaksi askelta vastaan ja olen valmis hylkäämään viimeisetkin itsetuntoni rippeet, aloittamaan taas kaiken alusta. Kunnes en enää jaksa.

Kuolemien vuosipäivän kynnyksellä ymmärrän jälleen olevani yksin. Tai en ihan ymmärrä. Mutta varmuuden vuoksi, aloitan taas vihannesten syönnin. Aloitan taas tupakoinnin. Alan taas käyttämään pyöräilykypärää. 

En ihan ymmärrä. Mutta varmuuden vuoksi.

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Farkut hameeseen.

Vaihdan vaatteita kolmatta kertaa.  Tuskissani. Haluan vieläkin tehdä niin paljon vaikutuksen. Vaikka varmasti kaikki on jo menetetty. Valmiiksi. Mutta vaihdan silti vielä hameen takaisin farkkuihin. Ettei se näyttäisi että yritän liikaa. 

Uuden ihmisen löytäminen. Ymmärtäminen. Ilon jakaminen. Kauhun jakaminen. Äänekkyyden sietäminen. Sotkun selittäminen. Selostan arvet päin näköä. Ennen kun hän ehtii edes kysyä. Tuossa ja tuossa. Ja hän on hiljaa. Katsoo silmistäni ohi. Mutta haluaa kuitenkin nähdä uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. 

Ja minä paniikissa vaihdan farkut hameeseen. Ja hameen farkkuihin. Avaan tukan. Sidon takaisin letille. Ja jännitän näkemistä. Ja sitä milloin hän tajuaa lähteä. 

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Kommenteista.



Hei. Joskus täällä tulee keskustelua kommenteista. Kirjoitan nyt vähän niistä. 

Välillä kommenteissa kehotetaan jo unohtamaan. Että kannattaisiko vain jaktaa eteen päin. Lopettaa tämän asian pyörittely. Ymmärrän tämän hyvin. Miksen vaan päästä irti. 

Totuus on, että varmasti kuka tahansa, joka on joskus kokenut jotain traumaattista, ei koskaan lopeta sen käsittelyä. Mutta haluan että ihmiset ymmärtävät, että asian käsittely ei tarkoita siinä rypemistä, tai marttyyriksi heittäyttymistä

En ole katkera, tai jos joskus olen, ei ehkä senkään myöntäminen itselleen ääneen ole ollenkaan huono juttu. Silloin sitä taas pääsee jonkun asian kanssa eteenpäin. Ja minusta on tärkeää, että me ymmärrämme toisiamme, että toiset elävät traumaattisen kokemuksen kanssa. Ja se kokemus saattaa tulla mieleen joka päivä, ihan kummallisissa tilanteissa. Ja sen käsittely myös ääneen pitäisi olla hyväksyttävää. Ehkä se muuttaa joitain asioita. Ehkä se auttaa jotain toistakin jaksamaan.

Ja tietenkin varmasti lukijat ymmärtävät, että blogi ei ole kokonainen minä. Blogissa pohdin ja jaan asioita, joita en uskalla tai edes halua jakaa muuten jokapäiväisessä arjessa: töissä, koulussa, kaupassa, kavereiden kanssa viinilasillisella, illalliskutsuilla, kävelyllä, lomamatkoilla, siskon kanssa... tiedättehän. Mutta ne ajatukset kulkevat siinä arjessa. Ja blogissa niistä kirjoittamisesta on tullut apukeino, sellainen paikka, jossa saan kertoa jos ahdistaa, surettaa, inhottaa... en aina halua kuormittaa läheisiäni. Ja blogi on tärkeä etenkin kun saan kuulla jonkun muun kokemuksia, tai jos joku sanoo, että on miettinyt minua. Minäkin mietin lukijoitani. Siitä saa jotain erikoista voimaa.

Mutta siis kaiken kaikkiaan haluan kertoa, että olen todella iloinen, että kommentoitte! Ja toivon, että kommentointi jatkuu. Tietenkin myös minun pitää tsempata kirjoittamisessa. ..välillä ei vain irtoa... Mutta kyllä kirjoittaminenkin jatkuu :)

Tarkastan aina kommentit. Joskus joku haluaa kommentoida tekstiä yksityisesti tai joskus joku kommentti voi olla liian paljastava. Kuitenkin pyrin julkaisemaan lähes kaikki kommentit, sellaisetkin, joiden ajatusmaailma on itselleni vieras. Herättämään tätä keskustelua. Herättämään meidät ajattelemaan.

Siksi aloitin tämän blogin. Että löytäisin teidät.

Elossa.

...Ollaan. Hukassa. Jälleen. Kirjoittaisinpa kirjaa, mutta enemmän pyörin epävarmuuden tunteessa, ja en kirjoita yhtään mitää. Että oliko minusta mihinkään. Hengittelen. Opettelen olemaan ihmisen kanssa. Ja etsin. Miksi vertaistukea on niin vaikea löytää? Yhteen ryhmään hain, mutta sanoivat, että en oikein sovellu. Ymmärrän kyllä, liikaa liikkuvia osia. Se oli enemmän muuten läheisensä menettäneille. Tekisi mieli perustaa oma. 

En osaa sanoa mitään järkevää. Muuta kun että palaan toivottavasti pian paremmin. Järkevimmillä sanoilla.

Kiitos kärsivällisyydestä ja ihanista kommenteista, vaikka olenkin ollut kadoksissa.