tiistai 30. lokakuuta 2012

Inhottavaa.


Yöllä unettomana luen kuukasiliitteiden raportaaseja peiton alla. Estonian uhrit. Vaikeaa. Enkeli-Elisa. Se tuntuu pahalta. Että joku keksii sellaista. Vai tuntuuko se pahemmalta että tämä on tosi? Minun elämä. Vai onko se tarpeellista? Että onko sillä väliä jos joku tarina on tosi tai ei. Sosiaalipornoa lisää sanoo ystäväni. Ja mietin pitäisikö minun yrittää kirjoittaa se kirja. Sosiaalipornokirja. Muuttaisiko se jotain? Oksettava ajatus: mitä jos joku ajattelee että minäkin vain keksin tämän. Miten tällaista voisi keksiä? 

7 kommenttia:

  1. Hyvä ystävä, kirjoita se kirja. Tarinasi on totta, se koskettaa syvältä - kaikkia meitä, jotka kuljemme vierellä tai ohi.
    Sinua lämmöllä ajatellen
    - T <3

    VastaaPoista
  2. Jakseluja sinulle.

    Oot lahjakas kirjoittaja ja lahjakas kuvataiteilija.

    - anonyymi vakkarilukija

    VastaaPoista
  3. Harmi, että Enkeli-Elisan tarina olikin mielikuvitusta. Paitsi että eihän se ole. Ehkä nyt juuri tuo tarina ei ollut tosi, mutta vastaavia on aivan varmasti paljon, toisen nimisinä henkilöinä vain. Harmi, että ihmisiltä unohtui ehkä se, että ongelman ydin on kuitenkin tuossa asiassa koulukiusaaminen ja että sille pitäisi tehdä jotain, sitä ei saisi olla.

    Samoin sinun kohdallasi, tuollaista ei saisi päästä tapahtumaan. Ei kertakaikkiaan. Jos asioista vaietaan, mikään ei muutu. Jos kirjoitus koskettaa edes yhtä ihmistä, muuttaa yhden ihmisen elämän suunnan parempaan, niin silloinhan se kannatti kirjoittaa. Viis niistä hölmöistä, joita asia ei kosketa tai jotka keskittyvät aivan väärään asiaan.

    Sinun kirjoitukset koskettavat. Voithan kirjoittaa kirjaa ja miettiä sitten vasta myöhemmin julkaisetko sen vai et.

    Kaikkea hyvää :)! -TH

    VastaaPoista
  4. Sinun tekstisi menevät sisälle sieluun ja ravistavat. Henkivät elämänmakua koko kirjossaan, en voisi epäillä. Kuka voisi?

    Olen lukenut blogiasi kauan. Ensimmäisen kerran kun tänne eksyin aloitin aivan ensimmäisestä ja luin viimeiseen. Alusta loppuun kerralla. Ja itkin. Sen jälkeen olen halunnut palata yhä uudestaan takaisin, tarkistamaan miten voit.

    Olet minulle vieras. Vaikkakin joskus tuntuu kuin tuntisin sinut. Tuskaasi on helppo samaistua. Iloosi on helppo yhtyä. Tapa, jolla puhut tunteista ja käsittelet asioita. Inhimillistä, sen herkimmässä muodossa.

    Kirjoita. Kirjoita kirja. Jatka blogiasi. Lupaan olla rinnalla, vaikka vain kaukaisena ja tuntemattomana turvana. Ja uskon, minun kaltaisia on lukematon määrä.

    -Lukijasi

    VastaaPoista
  5. Jos se tuntuu hyvältä, kirjoita. Jos se tuntuu pahalta, siirrä päätöstä. Kirjan kirjoittaminen ei ole tärkeintä vaan selviäminen ja elämästä iloitseminen.

    -Päivänsäde

    VastaaPoista
  6. Kirjoita. Kirjoita ihmeessä. Omaan laatikkoon, tänne, kirja. Mikä tuntuu hyvältä. Olet lahjakas!

    Samoin kuin aiemmin kommentoinut Lukija, "eksyin" kerran blogiisi ja luin sen alusta loppuun itkien. Sen jälkeen olen silloin tällöin käynyt lukemassa kuulumisiasi. Olet selvinnyt tähän päivään läpi kyynelten, tuskan, pelon ja kauhun. Kuitenkin olet kyennyt näkemään ihania asioita ympärilläsi ja iloitsemaan. Ja ennen kaikkea olet uskaltanut tehdä sellaista, mikä on tuntunut ihan mahdottomalta. Taitosi purkaa tunteesi sanoiksi on uskomaton. Luulenpa, että sillä on myös ollut suuri merkitys toipumisessasi.

    Olen monesti miettinyt, miksi toisten elon tiellä on enemmän surua, tuskaa ja jopa kauhua. Vastausta en ole vielä löytänyt...sen kuitenkin uskallan sanoa, että rankkojen kokemusten jälkeen pienetkin hyvät asiat tuntuvat erityisen mainioilta.

    Voimia päiviisi!

    VastaaPoista
  7. Kumpikohan on pahempaa menettää vanhempansa kuin sinä vai menettää vanhempansa niin, että käytännössä kaikki on kuin ennen mut kukaan ei enää kuuntele. Mulla kävi noin ikää oli sen verran et vanhempia oisin tarvinnut. En vielä yhdeksääkään vuotta silloin. Ei väkivaltaa, ei huumeita... Hyvät vanhemmat, mut menetin ne. En oo päässy vieläkään yli vaikka 10 vuotta tapahtumista. Lisäks kaikkea muuta paskaa tuon 10 vuoden aikana, se hajottaa. Säpäleinä. En oo vuosiin ikävöiny vanhempiani, ne ei merkkaa muuta kuin rahaa ja katon pään päälle. Ikävöin ainoastaan turvaa ja huolenpitoo mitä olisin sillon kakarana tarvinnu.. Siitä en pääse yli. Sitä katkeroituu. Ensin vanhemmat, sitten hajotetaan.....

    Typerää verrata, anteeksi. Pärjää, minä tuskin pärjään...

    VastaaPoista