keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Toukokuussa.

Yöllä herään vatsakipuihin. Otan särkylääkettä, mutta kivut jatkuvat. Suljen silmäni ja keskityn mutta särky kasvaa sisälläni. Hiki kohoaa rinnalleni ja tärisen. Tuska. Inahdan kivusta. Se alkaa tuntua kestämättömältä. Ajatukseni alkavat sumentua, mutta en haluaisi soittaa. En haluaisi lähteä. En haluaisi vaivata. Nousen mennäkseni vessaan. Pyörryn vessan lattialle. Kipu täyttää jokaisen kohdan ja alan huutamaan apua. Huudan ja paha olo nousee kurkuuni. Huudan vaikka en halua kuulla taas sitä huutoa. Ryömin puhelimelle ja täällä minulla, tasan kaksi ihmistä jolle voin soittaa. Kehtaan. Toinen humalassa. Toinen on lähdössä matkalle. Matkustava vastaa. Soittaa ambulanssin. Ja ambulanssissa kyyneleet nousevat silmiin. Ei kivusta vaan pahasta olosta. Katselen ambulanssin kattoa ja oksennus nousee kurkkuun. Tunnen paarien nousun, muistan sen, miten se tuntuu kummalliselta. Ensiavun inhottava valaistus, sama näköjään maassa kuin maassa. Sairaalassa makaan sairaalahuoneessa ja katselen likaisenvalkoisia seiniä. Katselen muiden potilaiden ystäviä, puolisoita, sukulaisia. Aika kuluu. Nousen hakemaan itselleni vettä. Leikin lakanan kulmalla. Piirtelen näkymättömällä kynällä kattoon. Nukahdan muutamaksi minuutiksi, ja kun herään sydämeni hyppää kauhusta kun en aluksi muista miksi olen sairaalassa.
Olen siellä seitsemän tuntia. Välillä hiljaa nouseva paniikki. Haen turvaa kännykästä.  Leikin sängyn laitaa kulkevalla johdolla. Aina kun lääkäri tulee, toivon että hän sanoisi lähde vaan. Mutta tutkimukset jatkuvat. Ja lääkäri kysyy, mistä minun arpi, ja minä sanon onnettomuus. Lääkäri kysyy vielä jotain, minä en enää kuule. Ja painava valheen hiljaisuus laskeutuu sen arven ja minun ja lääkärin ympärille. Iltapäivällä minulle sanotaan, että voitaisiin vielä pitää sinut täällä. Ei kiitos. Nousen istumaan. Laitan takaisin päälle yöpaidan ja farkut. Haluan kahville. Haluan takaisin elämään. Äidin ja isän ruumiit, heräämö, seinät, haju. Ei kiitos. Vastaanottoaulassa kävelen kukkien ja halausten ohi. Kävelen autojen, taksien ohi. Yöpaita ja farkut. Kädessä ranneke jossa minun nimi. Pyydän ohikulkijalta tupakan. Kävelen metroon. Ja metrossa minua katsotaan ja minä katson takaisin. Ja päätän että sauraavasta päivästä tulee taas parempi. 

Se toinen asunnolla ottaa tiukkaan halaukseen. Tämä on ihan hyvä. Ja kipu on poissa. Tämä on hyvä. Kiitos. 

1 kommentti: