torstai 6. syyskuuta 2012

Anteeksi.

Aloitan uudessa unelmien työpaikassa. Saan käteeni vanhan polaroidkameran ja päässäni jyskyttää: tämän täytyy olla virhe. Olenko minä tässä? Toteutuuko minun unelmat? Toteutuuko unelmat ylipäätänsä? Aluksi en uskalla sanoa kellekään mitään. Se ei voi olla totta. Voiko se olla totta? Mikä on totta ylipäätänsä? Otamme kuvia ulkoa ja sisältä, katsomme kauniita värejä ja mietimme miten tästä kertoisi vierailijoille. Ja se on minun työ. Sellaista keikkatyötä, mutta että sellaista, unelmien keikkatyötä? 

Töistä juoksen ratikkaan, olen jo myöhässä. Syyskuun aurinko lämmittää ja ihmiset riisuvat takkinsa. Kadulle on kaatunut paketillinen kahvia. Purut lähtevät kegänpohjassa mukaan juoksuun. Tiputan pipon. Huomaan sen puuttumisen vasta psykiatrin vastaanotolla. Harmittaa. Harmittaa se pipo.
"No miten sä oot voinu?". Tulin hoitamaan tän unettomuuden kuntoon. Tää unettomuus, tää unettomuus. Se saa mut hulluksi. Nolostun. Hermostunutta paidan helman räpläämistä, hiljaisia kyyneleitä, epämääräisiä määritelmiä elämästä. Sitten hän sanoo sen mitä en ole halunnut ajatellakaan: "Kuulostaa siltä, että nyt ei kannattas enää mennä noilla nukahduslääkkeillä vaan alkaa hoitamaan tota sun masennusta." Mmmm. Ei. Joo. Niin kai. En tiedä. Milloin olinkaan viimeksi ollut onnellinen? Rakastumista en ole uskaltanut ajatellakaan. Etenkään itseni rakastamista. Mutta eikö kaikki... 

Miksi tuo joku katsoi minua niin pitkään bussissa? Käännän epävarmana katseeni ulos ikkunasta.  Piiloudun hupun alle. Lihavarumasaamatonlaiskaepäonnistunut. Eräs juuri kysyi että vieläkö tosiaan teen työkseni myös siivoojan töitä. Mumisen jotain. Seuraavana päivänä pestessäni kampaamon lattiaa häpeän kyyneleet valuvat poskillani. Tyhmähuonokaikkinauravatminulle. 
Ja varmasti ne vielä sieltä uudestakin työpaikasta ottavat yhteyttä, että tässähän on virhe, että eihän minua pitänyt ottaa ollenkaan palkkalistoille. Enhän minä... Olenko minä?

Melankoliset päivät ja aamuaurinko on menettänyt tehonsa. Miksi minua väsyttää? Ja miksi en osaa nukkua? Ja miten jatkuukin tämä suru? Ja miksi tämä itseinhotyperyys?

Tämä on vain väliaikaista. Ihan varmasti. Huomenaamuna kahvi on taas hyvää, aurinko aurinkoisempi ja tuulessa tuulen lehdet tärkeitä. Antakaa minulle pieni hetki korjata tilanne.

Ja antakaa minulle anteeksi.

2 kommenttia:

  1. Itseä kohtaan on turhaan olla ankara. Kaikki me olemma inhimillisiä. Lihaviarumialaihojakauniita. Mulle riittää, kun aamulla katson peiliin ja sanon, teen parhaani ja se saa riittää. Itseä on pakko armahtaa, että jaksaa. Siivousta! Nosta itsellesi hattua! Se on arvokasta työtä, jota moni ei ymmärrä! Pistä korvalaput korviin ja laula ja luutua samalla. Se mitä tekee - siitä on paras nauttia. Onhan meillä vain tämä yksi elämä! Aika parantaa vähitellen, joskus, ei ehkä kokonaan ja jonain päivänä se maailma on tosiaan parempi! Voimia! : )

    VastaaPoista