lauantai 15. syyskuuta 2012

väliaikaista.


Istun junassa matkalla töihin viininpunaiset maiharit jalassa. Ne oksettavat. Ne ovat niin epäsopivat kengät tähän päivään ja ne oksettavat. On kuuma, liian kuuma maihareihin ja ne riitelevät kirkkaanpunaisen neuleen kanssa, niin paljon että melkein pitäisi tappaa itsensä. Itken. Olisin halunnut laittaa mustat tennarit, mutta niitä ei ollut. Ne ovat expoikaystävän nurkissa. Niin kuin suurin osa tavaroista. Koska minulla ei ole vielä vakituista asuntoa. Koska minulla ei ole mitään pysyvää. Koska olen kulkenut kuukauden päivät elämä repussa. Ja sinne ei mahdu vaihtokenkiä. Vaikka nyt pääsin hetkeksi ystävän asuntoon. Mutta tavarat ovat muualla. Ja asunto on vain väliaikainen. Kaikki väliaikaista. Ja asunnossa toisen vanha sohva ja patja lattialla. Ei lamppua keittiössä ja soppakauha entisen elämän vintillä. Ja tänä aamuna olisin halunnut laittaa ne mustat tennarit. Ja yhtä äkkiä tuntuu että elämä on ollut viimeisen vuoden ajan yksi vitun iso kompromissi. Koko elämä, kaikki aina väliaikaista.   

Ja nyt itken junassa, väärät kengät jalassa.

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Kiitos että luette.

Makaan sängyssä. Olen juuri nukkunut kaksi yötä, ihan ok, ja onnistuneesti toiset päiväunet viimeisen yhdeksän kuukauden aikana. Ehkä siksi voin antaa anteeksi tälle unettomalle. Teen listaa. Mitä haluan elämältä. Katson vieressäni: unen peittämät olkapäät, hikinen lakana selkää pitkin. Käsi hassusti väännetty selän taakse siten että se koskettaa minun mahaa. Tuntuu hyvältä ja vaikealta samaan aikaan. Mitä jos en onnistukaan tässä? Tässä elämässä. Tässä onnellisuudessa. Ja mitä jos minuun petytään? Mitä jos minä petyn? Mitä jos en osaa? Joten teen listaa.

Koska joku viisas joskus sanoi, että ihminen ei usein tiedä mitä haluaa, mutta tietää kyllä mitä ei halua, päätän aloittaa siitä.

Mitä en halua

- olla perjantaina niin humalassa 
- olla turvonnut (liittyen aikaisempaan)
- määrittää itseni sillä, miten näennäisesti siistejä juttuja olen tehnyt ja kuinka muka siistien ja tärkeiden ihmisten kanssa
- valvoa öitä
- elää epäterveellisesti ylipäätänsä

Mitä haluan

- olla terve
- olla paremmassa kunnossa urheilullisesti
- tehdä joskus lopputyön (ehkä keväällä)
- tehdä säännöllisiä asioita
- olla jollekin tärkeä
- kirjoittaa (kirjan)

Yöllä jotenkin sen ymmärtää. Että kuinka paljon tärkeämpää minulle on tämä kirjoittaminen. Ja kuinka hyvältä se tuntuu. Että te luette. Näitä epävarmoja ajatuksia elämästä. Ettekä te välitä kuka muuten olen. Missä bileissä olen käynyt. Ketä tunnen. Tai ketä en tunne. Tai miten pitäisi verkostoitua. Mitä olen tehnyt. Kenen kanssa. Kuka on cool. Missä on siistiä olla töissä. 

Se merkitsee niin paljon. Että tämä merkitsee niin monelle. Ja silloin kaikki näennäisesti hieno menettää hohtonsa. Ja vaikka kukaan ei meistä tunne tai tiedä toisiaan. Ei tiedä kuka on tärkeämpi, kuka tuntematon, kuka kuumin nimi, kuka siivooja. Että vain nämä sanat tuntuvat tärkeiltä, riippumatta muusta. Vain sanat merkitsevät.

Ja se tuntuu niin hyvältä. Ja siksi haluan kirjoittaa. 

Kiitos. 
Ja toivottavasti joskus onnistun siinä.


torstai 6. syyskuuta 2012

Anteeksi.

Aloitan uudessa unelmien työpaikassa. Saan käteeni vanhan polaroidkameran ja päässäni jyskyttää: tämän täytyy olla virhe. Olenko minä tässä? Toteutuuko minun unelmat? Toteutuuko unelmat ylipäätänsä? Aluksi en uskalla sanoa kellekään mitään. Se ei voi olla totta. Voiko se olla totta? Mikä on totta ylipäätänsä? Otamme kuvia ulkoa ja sisältä, katsomme kauniita värejä ja mietimme miten tästä kertoisi vierailijoille. Ja se on minun työ. Sellaista keikkatyötä, mutta että sellaista, unelmien keikkatyötä? 

Töistä juoksen ratikkaan, olen jo myöhässä. Syyskuun aurinko lämmittää ja ihmiset riisuvat takkinsa. Kadulle on kaatunut paketillinen kahvia. Purut lähtevät kegänpohjassa mukaan juoksuun. Tiputan pipon. Huomaan sen puuttumisen vasta psykiatrin vastaanotolla. Harmittaa. Harmittaa se pipo.
"No miten sä oot voinu?". Tulin hoitamaan tän unettomuuden kuntoon. Tää unettomuus, tää unettomuus. Se saa mut hulluksi. Nolostun. Hermostunutta paidan helman räpläämistä, hiljaisia kyyneleitä, epämääräisiä määritelmiä elämästä. Sitten hän sanoo sen mitä en ole halunnut ajatellakaan: "Kuulostaa siltä, että nyt ei kannattas enää mennä noilla nukahduslääkkeillä vaan alkaa hoitamaan tota sun masennusta." Mmmm. Ei. Joo. Niin kai. En tiedä. Milloin olinkaan viimeksi ollut onnellinen? Rakastumista en ole uskaltanut ajatellakaan. Etenkään itseni rakastamista. Mutta eikö kaikki... 

Miksi tuo joku katsoi minua niin pitkään bussissa? Käännän epävarmana katseeni ulos ikkunasta.  Piiloudun hupun alle. Lihavarumasaamatonlaiskaepäonnistunut. Eräs juuri kysyi että vieläkö tosiaan teen työkseni myös siivoojan töitä. Mumisen jotain. Seuraavana päivänä pestessäni kampaamon lattiaa häpeän kyyneleet valuvat poskillani. Tyhmähuonokaikkinauravatminulle. 
Ja varmasti ne vielä sieltä uudestakin työpaikasta ottavat yhteyttä, että tässähän on virhe, että eihän minua pitänyt ottaa ollenkaan palkkalistoille. Enhän minä... Olenko minä?

Melankoliset päivät ja aamuaurinko on menettänyt tehonsa. Miksi minua väsyttää? Ja miksi en osaa nukkua? Ja miten jatkuukin tämä suru? Ja miksi tämä itseinhotyperyys?

Tämä on vain väliaikaista. Ihan varmasti. Huomenaamuna kahvi on taas hyvää, aurinko aurinkoisempi ja tuulessa tuulen lehdet tärkeitä. Antakaa minulle pieni hetki korjata tilanne.

Ja antakaa minulle anteeksi.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Toukokuussa.

Yöllä herään vatsakipuihin. Otan särkylääkettä, mutta kivut jatkuvat. Suljen silmäni ja keskityn mutta särky kasvaa sisälläni. Hiki kohoaa rinnalleni ja tärisen. Tuska. Inahdan kivusta. Se alkaa tuntua kestämättömältä. Ajatukseni alkavat sumentua, mutta en haluaisi soittaa. En haluaisi lähteä. En haluaisi vaivata. Nousen mennäkseni vessaan. Pyörryn vessan lattialle. Kipu täyttää jokaisen kohdan ja alan huutamaan apua. Huudan ja paha olo nousee kurkuuni. Huudan vaikka en halua kuulla taas sitä huutoa. Ryömin puhelimelle ja täällä minulla, tasan kaksi ihmistä jolle voin soittaa. Kehtaan. Toinen humalassa. Toinen on lähdössä matkalle. Matkustava vastaa. Soittaa ambulanssin. Ja ambulanssissa kyyneleet nousevat silmiin. Ei kivusta vaan pahasta olosta. Katselen ambulanssin kattoa ja oksennus nousee kurkkuun. Tunnen paarien nousun, muistan sen, miten se tuntuu kummalliselta. Ensiavun inhottava valaistus, sama näköjään maassa kuin maassa. Sairaalassa makaan sairaalahuoneessa ja katselen likaisenvalkoisia seiniä. Katselen muiden potilaiden ystäviä, puolisoita, sukulaisia. Aika kuluu. Nousen hakemaan itselleni vettä. Leikin lakanan kulmalla. Piirtelen näkymättömällä kynällä kattoon. Nukahdan muutamaksi minuutiksi, ja kun herään sydämeni hyppää kauhusta kun en aluksi muista miksi olen sairaalassa.
Olen siellä seitsemän tuntia. Välillä hiljaa nouseva paniikki. Haen turvaa kännykästä.  Leikin sängyn laitaa kulkevalla johdolla. Aina kun lääkäri tulee, toivon että hän sanoisi lähde vaan. Mutta tutkimukset jatkuvat. Ja lääkäri kysyy, mistä minun arpi, ja minä sanon onnettomuus. Lääkäri kysyy vielä jotain, minä en enää kuule. Ja painava valheen hiljaisuus laskeutuu sen arven ja minun ja lääkärin ympärille. Iltapäivällä minulle sanotaan, että voitaisiin vielä pitää sinut täällä. Ei kiitos. Nousen istumaan. Laitan takaisin päälle yöpaidan ja farkut. Haluan kahville. Haluan takaisin elämään. Äidin ja isän ruumiit, heräämö, seinät, haju. Ei kiitos. Vastaanottoaulassa kävelen kukkien ja halausten ohi. Kävelen autojen, taksien ohi. Yöpaita ja farkut. Kädessä ranneke jossa minun nimi. Pyydän ohikulkijalta tupakan. Kävelen metroon. Ja metrossa minua katsotaan ja minä katson takaisin. Ja päätän että sauraavasta päivästä tulee taas parempi. 

Se toinen asunnolla ottaa tiukkaan halaukseen. Tämä on ihan hyvä. Ja kipu on poissa. Tämä on hyvä. Kiitos.