tiistai 10. heinäkuuta 2012

Katoamispiste.


Avaan pitkästä aikaa kuolleen tytön päiväkirjan. Enkä olekaan nyt niin kuollut. Mutta tuntuu että ei ole paljoa sanottavaa elämästä.  Sitä on kauhean vaikea elää, sen tiedän. 

Joskus on helpompaa jäädä sänkyyn ja avata tietokone. Viettää tunteja typeryydessä. Olla melkein liikkumaton. Katoamispisteessä. Jääkaappi pitää kummallisia ääniä, enkä osaa enää nukkua ilman korvatulppia. Joskus tuntuu että en osaa enää nukkua ilman unilääkkeitäkään. Kauhu tulvahtaa välillä pintaan: mitä jos en herää, mitä jos jotain. Mutta tyhjyydessä ei ole välillä edes pelkoa. En tiedä kumpi on parempi, pelko vai tyhjyys.

Ja välillä taas se on niin helppoa. Aamulla herätä, keittää kahvit, valita minkä mekon laittaa päälle, huulikiiltoa huulille, lähteä ulos puistoon, kirjastoon, elokuviin, ostaa toinen mekko. Sellaisina päivinä illalla nukahdan, niin kuin se olisi maailman yksinkertaisin asia.

Yksinolemisen taito, miten ihmiset osaavat? Yläkerrassa joku siirtelee huonekaluja, jääkaappi rutisee. Muuten maailma minulle on tyhjä. Joinain päivinä maailma on taas niin täynnä. Niin täynnä minua ja iloa ja elämää ja elämistä. Kesäpöly iholla ja kuplivat juomat laukussa. Nauru käsi kädessä ystävien kanssa. Hiipivä ahdistus: en haluaisi että tämä päivä olisi koskaan poissa. Minä olen. Merkitsen tässä hetkessä jollekin jotain.

Kunnes seuraavana aamuna herään yksin. Ja toiset ovat toisaalla. Kiinni omissa elämissään. Vanhempien luona kylässä. Käyvät muiden kanssa kahvilla. ”Poikaystävä on ostanut kukkia, me mennään ulos syömään, soitellaan joskus toiste.” 

Silloin yöllä laitan taas korvatulpat. Huuhtelen karvaan maun suusta vedellä.  Voisinko soittaa jollekin: ota minut viereesi, pidä kiinni kun nukahdan. Ilman korvatulppia, ilman nukahduslääkkeitä. Ilman että olisin jotain velkaa. Pyyteettömästi. Asettelen tyynyt ympärilleni suojamuuriksi ja toivon että aamulla olisi taas parempi. Että minulla olisi taas jotain sanottavaa elämästä.

Etten katoaisi.