keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Olen.

Sulhasen isä piti hienon puheen. Sulhasen äiti piti koskettavan puheen. Morsiammen vanhemmat pitivät yhdessä puheen, sillä tavalla vuoron perään, eivät voineet sanoa kauniimmin, ylpeänä. Puhuivat kaikki hienosti lapsestaan. Meidän poika, meidän tytär. Kun hän oli lapsi. Kun hän oli nuori. Kun hän oli meidän, ja nyt hän on teidän. Ja kukaan muu ei tiedä näitä asioita. Vanhemmat. Kuuntelen ja hymyilen ja juon ja hymyilen ja juon ja nauran ja en ymmärrä kaikkea ja alan puhumaan liian äänekkäästi ja nauran ja kyllä minä osaan olla olla onnellinen heidän puolestaan katsokaa vaikka. Minulla oli kaksi viikkoa sitten valmistujaiset. Kukaan ei sanonut muistan kun olit vielä pieni lapsi. Mutta olen minä onnellinen. Olen minä olemassa. 
Olenhan?

Katson ihmisiä tanssilattialla. Naurua ja iloa. Haen liian monennen drinkin ja nauran mukana. Uusi valssi alkaa ja painaudun tiukemmin seinää vasten. Ympäriltäni ihmiset vedetään musiikin mukaan. Kaipaan, mutta en uskalla. Toivottavasti kukaan ei katso minua. Toivottavasti joku katsoisi minua. Humallun ja katselen ympärilleni ja ylleni valuu epävarmuuden verho. 

Seuraavana aamuna herään ystävän kädet ympärillä. Ja minulla on ikävä jo sitä hetkeä. Koska kohta hän irrottaa ja sitten taas se surullinen epävarmuuden verho laskeutuu seuraavan hetken ja tämän hetken välille. Ja sen epävarmuuden verhon takana olen yksin. Yksin ja yritän esittää varmaa roolia, mutta kompastun sanoinihi, annan olkapäiden valua eteen, karkoitan pois ihmiset. Etsin halauksia ympäriltäni. Ja kyllä minusta otetaan kiinni. Ja kyllä minä tiedän, kaikki me olemme lopulta täällä yksin. Joskus vain salaa tuntuu että olen enemmän. En tietenkään ole. Eikä sille voi mitään. Muuta kuin jatkaa sitä roolia. Olen. Ja etsin jotain mihin tarttua.


8 kommenttia:

  1. ...minä luulen, että olet antanut satoja ilon hetkiä vanhemmillesi, vaikkei ole enää kertojaa, tarina voi jatkua ilman kertojaakin. Äitinä voin sanoa että mikään maailmassa ei tunnu ihanammalta, kuin tuulelta, auringolta ja hiekasta tuoksuva lapsi kiipeää syliin. Sydän melkein pakahtuu rakkaudesta, kun katsoo nukkuvaa lasta ja miettii hänen tulevaisuutta, tuhannet äidin rukoukset seuraavat lasta elämässä, niin varmaan sinunkin vanhempien rakkaus on aina läsnä, vaikkei heitä fyysisesti enää ole. Joskus käsi on irrotettava ja laskettava lapsi lentoon, mutta vanhempi aina toivoo, että rakkaus ja kaikki se, mitä on ehtinyt ja pystynyt lapselle antamaan kantaisi lasta sinne, mihin ikinä lapsen onkaan tarkoitus päästä. Olen varma, että sinunkin äitisi on ylpeä sinusta ja on eläessään saanut sinulta ja kauttasi enemmän kuin ikinä uskotkaan

    VastaaPoista
  2. ( Anonyymi on niin oikeassa)

    Kaikki me olemme enemmän tai vähemmän tuuliajolla,
    toiset kauempana ulapalla ja toiset vähän lähempänä.
    Kaikki haluavat rantautua ja ennenpitkää
    me kyllä rantaudumme, tavalla tai toisella.
    Mikä on tämän matkan tarkoitus?

    VastaaPoista
  3. Löysin tämän blogin sattumalta, ja olen lukenut tätä pitkään pala kurkussa.

    Miten kirjoituksesi luovat sekä uskoa, että hieman pelkoa siitä, miten ihmismieli voi olla niin hauras ja särkyvä. Kuitenkin, kaiken tämän luettuani tästä nousee niin selvästi esiin toivo. Ilman sitä ei jaksaisi uskoa ja jatkaa.

    Yhdistin vasta useamman kirjoituksen luettuni tapauksesi, joka on pyörinyt omassa mielessäni useasti, siinä lähellä kuin asuin vuosia ja koiran kanssa lenkkeiltiin alueella.

    Kyyneleitä olen vuodattanut tätä lukiessani, ja vaikka en sinua tunne, toivon koko sydämestäni sinulle kaikkea hyvää, kosketat kirjoituksillasi tuntematonta ja luot toivoa.
    Joskus sille vaikeimmallekin täytyy pukea sanat.

    Vanhempasi olivat varmasti, ovat vieläkin siellä jossain, ylpeitä sinusta. Vaikka ne sanat eivät korvaan enää kuulu, ne näkyvät sinussa lahjana kirjoittaa, olla ja elää.

    Kaikkea hyvää <3

    VastaaPoista
  4. Löysin blogisi kun olisi jo pitänyt mennä nukkumaan ja luin joka sanan välillä henkeä pidättäen. Jatka. Kaikkea. Äläkä koskaan luovuta.
    -Jaakko

    VastaaPoista
  5. Upeasti olet taas kirjoittanut!

    Edelliset kommentoijat ovat sanoneet niin kauniisti...

    Lämmin syli löytyy sinulle, kun aika on!

    VastaaPoista
  6. Luin ja ajattelin, ja tulen jatkamaan molempia tulevaisuudessakin. Nyt on siis kommentoinnin vuoro...

    "Ja ei se ole niin vaarallista mihin tässä elämässä päätyy."

    Tuo ajatus on pyörinyt mielessäni aina tietyissä elämänvaiheissa. Ja siitä aijon pitää kiinni. Ei ole olemassa mitään mittaria, jolla mitataan kuka on pärjännyt elämässä "parhaiten".

    Ja kuten jossain postauksessa kirjoitit, niin ehkä meidän kaikkien pitäisi keskittyä rakastamaan eikä pelkäämään! Sillä minä olen aina pelännyt. En tiedä miksi. Muutimme kyllä lapsuudessani usein, olin koulukiusattu ja isäni oli mikä oli, mutta mitään konkreettista syytä pelolle en tiedä.

    Pelkään menettäväni elämäni tärkeimmän ihmisen. Pelkään sitä koko ajan. Aamulla, päivällä, illalla, yöllä. Kotona, uimarannalla, kaupassa. Juuri äsken. Pelkoni on lamaannuttanut minut osittain, vaikka elämäni on juuri sellaista kuin tahtoisin. Kiitos siis tuosta ajatuksesta. Enää en aio pelätä.

    Aion vain rakastaa.

    -n

    VastaaPoista
  7. Luin nämä kommentit ja surun ja ahdistuksenpuuskapäivänä tajusin kuinka ihmiset ovatkin hyviä.

    Kiitos.

    VastaaPoista
  8. Äitini on enää kuva jääkaapin ovessa. Isäni on etäinen, tunnevammainen. Ei minunkaan valmistujaisissani muisteltu lapsuuttani, ei edes häissäni. Ja avioliitto kun kariutui. Mutta rakkautta on kaikissa muodoissa kaikkialla, se pitää tunnistaa ja sitä kohti pitää kurottautua...vaikka pelottaakin.

    VastaaPoista