keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Olen.

Sulhasen isä piti hienon puheen. Sulhasen äiti piti koskettavan puheen. Morsiammen vanhemmat pitivät yhdessä puheen, sillä tavalla vuoron perään, eivät voineet sanoa kauniimmin, ylpeänä. Puhuivat kaikki hienosti lapsestaan. Meidän poika, meidän tytär. Kun hän oli lapsi. Kun hän oli nuori. Kun hän oli meidän, ja nyt hän on teidän. Ja kukaan muu ei tiedä näitä asioita. Vanhemmat. Kuuntelen ja hymyilen ja juon ja hymyilen ja juon ja nauran ja en ymmärrä kaikkea ja alan puhumaan liian äänekkäästi ja nauran ja kyllä minä osaan olla olla onnellinen heidän puolestaan katsokaa vaikka. Minulla oli kaksi viikkoa sitten valmistujaiset. Kukaan ei sanonut muistan kun olit vielä pieni lapsi. Mutta olen minä onnellinen. Olen minä olemassa. 
Olenhan?

Katson ihmisiä tanssilattialla. Naurua ja iloa. Haen liian monennen drinkin ja nauran mukana. Uusi valssi alkaa ja painaudun tiukemmin seinää vasten. Ympäriltäni ihmiset vedetään musiikin mukaan. Kaipaan, mutta en uskalla. Toivottavasti kukaan ei katso minua. Toivottavasti joku katsoisi minua. Humallun ja katselen ympärilleni ja ylleni valuu epävarmuuden verho. 

Seuraavana aamuna herään ystävän kädet ympärillä. Ja minulla on ikävä jo sitä hetkeä. Koska kohta hän irrottaa ja sitten taas se surullinen epävarmuuden verho laskeutuu seuraavan hetken ja tämän hetken välille. Ja sen epävarmuuden verhon takana olen yksin. Yksin ja yritän esittää varmaa roolia, mutta kompastun sanoinihi, annan olkapäiden valua eteen, karkoitan pois ihmiset. Etsin halauksia ympäriltäni. Ja kyllä minusta otetaan kiinni. Ja kyllä minä tiedän, kaikki me olemme lopulta täällä yksin. Joskus vain salaa tuntuu että olen enemmän. En tietenkään ole. Eikä sille voi mitään. Muuta kuin jatkaa sitä roolia. Olen. Ja etsin jotain mihin tarttua.


Vähän valmiimpi.

Kentältä ostan salmiakkia ja hyppään taksiin. Tutut äänet kantautuvat radiosta, tutut puut, tuttu koski. Perillä pujahdan nopeasti mekkoon, sujautan kengät jalkaan, kiinnitän niiden nilkkaremmit, viiden minuutin kampaus. Mansikka suuhun.

 Publiikissa kuiskaan takana oleville: "Ootteks tekin ihan nousuhumalassa?" Hiljaisia hymähdyksiä. Nousen yleisöstä ja käyn nopeasti pissalla.

Lavalla halaan professoria. Vihdoinkin vähän eteenpäin. Vihdoinkin jotain. Olen jotain.

 Juon kuohuviiniä. Nauran. Halaan ystäviä. Juon lisää. Juomme eri paikoissa. Humallumme onnellisena tupakkapaikalla.

Aamulla herään ystävän ja traktorin välistä. Mietin hetken onko tämä säälittävää,
 Mutta sitten päätän että hyvä. Tämä on hyvä. Elämä on hyvä. Ennen en olisi uskaltanut. Ja nyt luoja ties missä uskallan. Nauran. Sytytän tupakan. Ja päätän että elämä on ihan hyvä.