tiistai 15. toukokuuta 2012

Reunalla.


Juoksen kallion rinnettä ylös. Kuljen puiden välistä, läpi huumavan tuoksuisen sireenipuskan, melkein kompastun männyn juureen. Juoksen ja hiki valuu selkärankani urassa. Polku loppuu ja kävelen ihan reunalle. Eteeni aukeaa kauneus. Pysähdyn, huohotan ja sylkäisen. Hengitys tasaantuu. Seison hiljaa. Katson loputonta merimaisemaa, annan tuulen kulkea lävitseni, puiden suhinan täyttää ajatukset. Kylmänväreet kulkevat iholla. Melkein täydellistä.
Kuitenkin kyyneleet pyrkivät ulos vaikka yritän kertoa niille että mikäs tässä kaunis maisema ja minä itsenäinen täällä yksin lenkillä, illalla, ilman pelkoa ja niin aikuinen ja niin itsenäinen. Ja niin yksin. Kyyneleet valuvat takin reunaa ja niiden mukana se kaikki ylpeys ja itsevarmuus jota päivän aikana kasaan päälleni. Katson maisemaa. Haluaisin niin todistaa itselleni. Että kyllä tätä elämää näinkin voi elää. Kuin typerys tarraudun yksinäisyyteen ja vakuuttelen itselleni että se on vahvuutta se, että sitkeästi laittaa kuulokkeiden musiikin lujemmalle täyttääkseen tyhjyyden.
Vielä hetki hiljaista. Aavalta kantautuu moottoriveneen ääni.
Käännyn. Nostan volyymin korvissa ja kasaan takaisin päälleni kaikki ne valheet. Juoksen pois.

3 kommenttia:

  1. Sulla on kirjoittamisen lahja. Tunteella luen ja mielessäni osallistun, siis et ole yksin. Jaoit tunteesi.

    VastaaPoista
  2. Vahva sä oot ja hyvin kirjotat. Tsemppiä sulle, kyllä se elämä vie kun ei vastustele.

    VastaaPoista
  3. Niin, vastusteletkohan sinä? Ei tee mieli kyökkipsykologisoida yhtään. Toivon, että saat mitä haluat.

    VastaaPoista