keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Me.

Ystävien kanssa autossa. Matkalla. Katse suunnattu eteenpäin. Taustalla musiikkia ja huonoja vitsejä elämästä. Hyviä hiljaisia hetkiä. Ajatusten kulkua maisemien rinnalla. Kerrankin minä huusin etupenkin. Yksi meistä nojaa takapenkiltä eteenpäin, poski posken vieressä.  Yksi meistä. 


Ystävien ympäröimänä hämäränä iltapäivänä olohuoneen lautalattialla. Edessä actionfigure ukko, irtokäsiä, viskiä, levyjä, olutta ja 90-luvun madonnaa kaijuttimista. Iloista naurua. Syviä kyyneleitä. Elämäntarkoituksia. Varpaat siskon sylissä. Yksi meistä nousee villiin tanssiin. Yksi meistä.


Humalassa tanssilattialla ja jonkun juomat kaatuu. Hölmöä kinaa ja hervotonta kikattelua. Reppuselässä roikkumista ja käsikynkässä huojumista. Yksi meistä työnnetään ostoskärryissä kotiin. Yksi meistä.


Kahvikuppi kädessä ja itku. Ystävät ympärillä. Kuuntelevat surullista sunnuntaita. Viisaita sanoja ja tuskan tuntemista. Yksi meistä laittaa väärät silmälasit päähän. Kyyneleet repeävät hallitsemattomaksi nauruksi kun hän pelästyy omaa peilikuvaansa.
Yksi meistä.

Sängyssä ystävän kädet turvallisesti ympärillä. Aamuaurinko hikisillä lakanoilla. Olkapää kolmen tunnin yöunien jälkeen. Uudessa kaupungissa urheasti aamupalalla. Katkennutta keskustelua eilisillan ihmisistä. Väsyneitä lauseita. Laiskaa naurua. Yksi meistä sytyttää tupakan. 

Yksi meistä. 

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Tuhannen kyyneleen jälkeen.

Tuhannen kyyneleen jälkeen kampaan hiukset ja vedän sukkahousut jalkaan. Pujotan ison villapaidan pään yli. Nappaan taskuun metrokortin ja uhmaten surua, joka hukuttaa lähden ulos. Ihmisten ilmoille. Kaksi minuuttia metron saapumiseen, kaksi minuuttia epäröintiaikaa. Seison paikallani ja laitan musiikin lujemmalle. Et muserra minua nyt.

Monta viikkoa olen nyt itkenyt itseäni. Uusia arpia. Miksi minä en saa olla kaunis? Jos on jo menettänyt paljon, pitääkö vielä menettää terveys, kaunis tukka, virheetön iho, jaksava keho. Ryven. Ja nostan kaulahuivin reunaa korkeamalle kasvojen eteen, isommat aurinkolasit nenällä. Pipo syvällä päässä. Mutta kuitenkin päätin lähteä johonkin. Johonkin ulos. Todistaakseni muka että minua ei pysäytä fysiikka, ei kiinnosta ulkoiset seikat. 
Vale. 
Itken huivin takana. Äiti. Miksi minä? Niin pinnallista ja niin syvää. Kahta itkua samalla hetkellä. Katson kauniita ihmisiä tummennettujen linssien takaa, sankarittaria, prinssejä, upeita. Katson ja otan alistuneen askeleen taaksepäin varjoon. Älkää huomatko minua.


Metro saapuu, mutta minä nousen takaisin ylös maan alta. Palaan asunnolle. Lyötynä.
Niin itsesäälin partaalla, että melkein naurattaa. Mutta ei naurata.