maanantai 20. helmikuuta 2012

Odotus.

Kahvila sulkee valot, mutta minä jään istumaan pöytään. Juon hitaasti kahvia, haaleaa. Kirjaimet oudossa järjestyksessä, tuijotan tuntematonta sanaa. Tuntematon sana tekee minut tuntemattomaksi. En ole osa mitään. Täällä vähemmän kuin aikaisemmin. Viikontakainen turvallisuuden tuulahdus on kääntynyt tyhjyydeksi. Turvassa on yhtä kuin tyhjä.
Myöhässä. Turvallisuus tuli myöhässä. Tai ehkä oma eläminen alkoi myöhässä. Olisit tyhjyys antanut minulle vielä hetken aikaa leikkiä. Elää turvallista oloa. Olisit vielä yhden rakastumisen antanut. Yhden sylin johon käpertyä. Ennen kuin tulee tyhjyys. Ja mitä sitten?

Ovi edessäni liukuu auki vasemmalle. Tyttö kävelee kuin unesta ulos, takki käsivarrella, toinen käsi laukun kahvassa. Ovi liukuu kiinni oikealle. Ovi auki vasemmalle. Mies kännykän kanssa, olalla nahkainen salkku, kiireiset kasvot. Ovi kiinni. Kädet haalean kahvin ympärillä. Ovi auki. Äiti ja lapsi, lapsi kiukutteleva, ei jaksaisi yhtään kävellä. Äiti ottaa kädestä kiinni. Toinen nainen kiertää heidän takaa, nopeat askeleet, korkokengät, sormet valmiina tupakalle. Ovi kiinni. Ovi auki. Kahvi jäähtyy. Odotus jatkuu. Poika, huppu päässä, kuulokkeet korvilla, ei huomaa vastassa olevaa naista, ehkä äiti. Ovi kiinni. Ovi auki. Ei ketään. Ovi kiinni. Ovi auki. Viimeinen, väsynyt, laukun hihna on katkennut, luovuttanut selkä. Ovi auki. Ovi kiinni. Ei ketään. Ovi auki. Ovi kiinni. Ei ketään. Ei ketään.
Tyhjyys.

tiistai 7. helmikuuta 2012

Riittää.

Se tuntuu hyvältä. Että uskoni turvallisuuteen on palannut. Ajatukset kotipihan leikkimökistä. Kädessä sammaleesta tehty leipä ja ikkunassa mansikkakankaiset verhot. Kukaan ei voi satuttaa. 

Luotan onnellisena ihmisiin. Hyppään aamuyön metroon vieraassa kaupungissa. Kävelen päättäväisesti kadulla, vaikka olen hiukan eksyksissä. Itsevarmana... ei, se on liian paljon sanottu. Mutta että kävelen, yksin. Se on tarpeeksi.

Turvallisuus takaisin minussa. Vaan rakkaus menetetty. Ehkä se on sen hinta. Että toiseen jaksaa uskoa, on luovuttava toisesta. Tuntuu, että tulen olemaan aina yksin. Luulen niin. Sotkuisen elämän varjopuoli. Ehkä en osaa koskaan asettua. Ehkä en mene ikinä siihen muottiin. Sovi jonkun syliin, juuri täydellisesti.

Mutta että turvassa. Se riittää nyt minulle.