tiistai 31. tammikuuta 2012

Muualle.

"Eipä kestä. Eipä kestä." Ojennan virkailijalle paperit. Nyökyttelen kuin vieteriukko, kala kuivalla maalla, lippujonossa. Ja terminaalin ikävä lattia vaihtuu pian kokolattiamatoksi. 

Kerran jouluaamuyön pimeänä hetkenä katsoin ikkunasta ulos ja luulin näkeväni hänet. Seisomassa lasin toisella puolella. Katsellen meitä elämässä elämää eteenpäin. Leikkimässä. Ja nyt kultaiset kaiteet ja kokolattiamattojen ikitahrat saattelemassa minua taas uuteen leikkiin. 

Täällä minä olen. Ja ikkunasta näkyy 30 ikkunaa. Pihalla seisoo yksinäinen pyörä. Joku juoksee metrolle päin. Pimeää, mutta jotenkin kuitenkin hyvä olla. Ainahan ajattelin, että jos jotain, niin muutan tänne. Olkoon tämä kokeilu. Varmuudenvuoksi. Vaikka melkein jo uskallan uskoa, että ehkä mitään pahaa ei enää koskaan tapahdu. Että jos pakeminen loppuukin tähän.

Melkein.

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

tyttö.

Surullinen tyttö. Istuu minua vastapäätä. Ulkona sataa räntää. Kyyneleet jättävät jälkiä vihreälle talvitakille. Hänen sormensa kieputtavat takin hupun narua. Se kiristyy. Ja tyttö itkee. Itkee suuria kyyneleitä. Niissä kyynelissä oma pienuus ja maailman tuska. Siskon suru ja itsekäs yksinäisyys. Tyttö unohtaa ja muistaa elämän samaan aikaan. Tyttö matkustaa oman pysäkkinsä ohi. Tyttö ei huomaa, että hänen pitäisi luovuttaa istuin vanhalle tädille. Ei huomaa koska niin intensiivisesti tuijottaa tyttöä. Vastapäätä olevaa, peilikuvaansa ikkunasta.