tiistai 20. marraskuuta 2012

Hurjaa.

Hui. Hurjaa. Miltäköhän tuntuu ihmisistä jotka olivat siellä? Onko liian aikaista? Vai onko se jo tarpeellista? Mua itketti jo trailerin katsominen. Osittain siks että eläydyin. Mutta enemmänkin niiden oikeiden ihmisten muistoihin ja siihen tuskaan, millaista tällasta on varmaan katsoa. Vaikka voihan se tuntua ehkä jotenkin merkitykselliseltäkin. Että ihmiset ei unohda. En tiedä. Itkin kuitenkin.



ps. Jos meistä tehtäisiin elokuva, haluisin että mun sen aikaista poikaystävää näyttelisi Alexander Skarsgård.

tiistai 30. lokakuuta 2012

Inhottavaa.


Yöllä unettomana luen kuukasiliitteiden raportaaseja peiton alla. Estonian uhrit. Vaikeaa. Enkeli-Elisa. Se tuntuu pahalta. Että joku keksii sellaista. Vai tuntuuko se pahemmalta että tämä on tosi? Minun elämä. Vai onko se tarpeellista? Että onko sillä väliä jos joku tarina on tosi tai ei. Sosiaalipornoa lisää sanoo ystäväni. Ja mietin pitäisikö minun yrittää kirjoittaa se kirja. Sosiaalipornokirja. Muuttaisiko se jotain? Oksettava ajatus: mitä jos joku ajattelee että minäkin vain keksin tämän. Miten tällaista voisi keksiä? 

maanantai 29. lokakuuta 2012

Koti.

Katselen tuulen nostamia lehtiä. Asun kuudennessa kerroksessa, puiden yläpuolella. Kattojen päällä on valkoinen huurre ja lehdet pyörivät ilmassa. Ja minä olen yksin. Ja juon teetä. Olen sytyttänyt kynttilän. Syön suklaata. Jalassa villasukat. Kaikki imelän ihanat jutut. Ja ne tuntuu ihanilta. Minulla on koti.

Kaikellaisten typeryyksien kautta, vielä muutaman virheen lisää tehneenä. Yritän hengittää tasaisesti. Puhtaan kodin, maalattujen seinien tuoksua. Sisko kävi kylässä. Paniikkikohtaukset kävivät kylässä. Tänäänkin on jo pari kertaa itketty tyyny kyyneliin. Uuden terapian aloitus alkaa muutaman kuukauden jonotuksella. Mutta minulla on koti.

Joulu on kohta ovella. Yksin. Joulukalenterin ostamisesta käytiin illalla puhelimessa keskustelua siskon kanssa. 

Nyt voisi olla jo aika.

lauantai 15. syyskuuta 2012

väliaikaista.


Istun junassa matkalla töihin viininpunaiset maiharit jalassa. Ne oksettavat. Ne ovat niin epäsopivat kengät tähän päivään ja ne oksettavat. On kuuma, liian kuuma maihareihin ja ne riitelevät kirkkaanpunaisen neuleen kanssa, niin paljon että melkein pitäisi tappaa itsensä. Itken. Olisin halunnut laittaa mustat tennarit, mutta niitä ei ollut. Ne ovat expoikaystävän nurkissa. Niin kuin suurin osa tavaroista. Koska minulla ei ole vielä vakituista asuntoa. Koska minulla ei ole mitään pysyvää. Koska olen kulkenut kuukauden päivät elämä repussa. Ja sinne ei mahdu vaihtokenkiä. Vaikka nyt pääsin hetkeksi ystävän asuntoon. Mutta tavarat ovat muualla. Ja asunto on vain väliaikainen. Kaikki väliaikaista. Ja asunnossa toisen vanha sohva ja patja lattialla. Ei lamppua keittiössä ja soppakauha entisen elämän vintillä. Ja tänä aamuna olisin halunnut laittaa ne mustat tennarit. Ja yhtä äkkiä tuntuu että elämä on ollut viimeisen vuoden ajan yksi vitun iso kompromissi. Koko elämä, kaikki aina väliaikaista.   

Ja nyt itken junassa, väärät kengät jalassa.

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Kiitos että luette.

Makaan sängyssä. Olen juuri nukkunut kaksi yötä, ihan ok, ja onnistuneesti toiset päiväunet viimeisen yhdeksän kuukauden aikana. Ehkä siksi voin antaa anteeksi tälle unettomalle. Teen listaa. Mitä haluan elämältä. Katson vieressäni: unen peittämät olkapäät, hikinen lakana selkää pitkin. Käsi hassusti väännetty selän taakse siten että se koskettaa minun mahaa. Tuntuu hyvältä ja vaikealta samaan aikaan. Mitä jos en onnistukaan tässä? Tässä elämässä. Tässä onnellisuudessa. Ja mitä jos minuun petytään? Mitä jos minä petyn? Mitä jos en osaa? Joten teen listaa.

Koska joku viisas joskus sanoi, että ihminen ei usein tiedä mitä haluaa, mutta tietää kyllä mitä ei halua, päätän aloittaa siitä.

Mitä en halua

- olla perjantaina niin humalassa 
- olla turvonnut (liittyen aikaisempaan)
- määrittää itseni sillä, miten näennäisesti siistejä juttuja olen tehnyt ja kuinka muka siistien ja tärkeiden ihmisten kanssa
- valvoa öitä
- elää epäterveellisesti ylipäätänsä

Mitä haluan

- olla terve
- olla paremmassa kunnossa urheilullisesti
- tehdä joskus lopputyön (ehkä keväällä)
- tehdä säännöllisiä asioita
- olla jollekin tärkeä
- kirjoittaa (kirjan)

Yöllä jotenkin sen ymmärtää. Että kuinka paljon tärkeämpää minulle on tämä kirjoittaminen. Ja kuinka hyvältä se tuntuu. Että te luette. Näitä epävarmoja ajatuksia elämästä. Ettekä te välitä kuka muuten olen. Missä bileissä olen käynyt. Ketä tunnen. Tai ketä en tunne. Tai miten pitäisi verkostoitua. Mitä olen tehnyt. Kenen kanssa. Kuka on cool. Missä on siistiä olla töissä. 

Se merkitsee niin paljon. Että tämä merkitsee niin monelle. Ja silloin kaikki näennäisesti hieno menettää hohtonsa. Ja vaikka kukaan ei meistä tunne tai tiedä toisiaan. Ei tiedä kuka on tärkeämpi, kuka tuntematon, kuka kuumin nimi, kuka siivooja. Että vain nämä sanat tuntuvat tärkeiltä, riippumatta muusta. Vain sanat merkitsevät.

Ja se tuntuu niin hyvältä. Ja siksi haluan kirjoittaa. 

Kiitos. 
Ja toivottavasti joskus onnistun siinä.


torstai 6. syyskuuta 2012

Anteeksi.

Aloitan uudessa unelmien työpaikassa. Saan käteeni vanhan polaroidkameran ja päässäni jyskyttää: tämän täytyy olla virhe. Olenko minä tässä? Toteutuuko minun unelmat? Toteutuuko unelmat ylipäätänsä? Aluksi en uskalla sanoa kellekään mitään. Se ei voi olla totta. Voiko se olla totta? Mikä on totta ylipäätänsä? Otamme kuvia ulkoa ja sisältä, katsomme kauniita värejä ja mietimme miten tästä kertoisi vierailijoille. Ja se on minun työ. Sellaista keikkatyötä, mutta että sellaista, unelmien keikkatyötä? 

Töistä juoksen ratikkaan, olen jo myöhässä. Syyskuun aurinko lämmittää ja ihmiset riisuvat takkinsa. Kadulle on kaatunut paketillinen kahvia. Purut lähtevät kegänpohjassa mukaan juoksuun. Tiputan pipon. Huomaan sen puuttumisen vasta psykiatrin vastaanotolla. Harmittaa. Harmittaa se pipo.
"No miten sä oot voinu?". Tulin hoitamaan tän unettomuuden kuntoon. Tää unettomuus, tää unettomuus. Se saa mut hulluksi. Nolostun. Hermostunutta paidan helman räpläämistä, hiljaisia kyyneleitä, epämääräisiä määritelmiä elämästä. Sitten hän sanoo sen mitä en ole halunnut ajatellakaan: "Kuulostaa siltä, että nyt ei kannattas enää mennä noilla nukahduslääkkeillä vaan alkaa hoitamaan tota sun masennusta." Mmmm. Ei. Joo. Niin kai. En tiedä. Milloin olinkaan viimeksi ollut onnellinen? Rakastumista en ole uskaltanut ajatellakaan. Etenkään itseni rakastamista. Mutta eikö kaikki... 

Miksi tuo joku katsoi minua niin pitkään bussissa? Käännän epävarmana katseeni ulos ikkunasta.  Piiloudun hupun alle. Lihavarumasaamatonlaiskaepäonnistunut. Eräs juuri kysyi että vieläkö tosiaan teen työkseni myös siivoojan töitä. Mumisen jotain. Seuraavana päivänä pestessäni kampaamon lattiaa häpeän kyyneleet valuvat poskillani. Tyhmähuonokaikkinauravatminulle. 
Ja varmasti ne vielä sieltä uudestakin työpaikasta ottavat yhteyttä, että tässähän on virhe, että eihän minua pitänyt ottaa ollenkaan palkkalistoille. Enhän minä... Olenko minä?

Melankoliset päivät ja aamuaurinko on menettänyt tehonsa. Miksi minua väsyttää? Ja miksi en osaa nukkua? Ja miten jatkuukin tämä suru? Ja miksi tämä itseinhotyperyys?

Tämä on vain väliaikaista. Ihan varmasti. Huomenaamuna kahvi on taas hyvää, aurinko aurinkoisempi ja tuulessa tuulen lehdet tärkeitä. Antakaa minulle pieni hetki korjata tilanne.

Ja antakaa minulle anteeksi.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Toukokuussa.

Yöllä herään vatsakipuihin. Otan särkylääkettä, mutta kivut jatkuvat. Suljen silmäni ja keskityn mutta särky kasvaa sisälläni. Hiki kohoaa rinnalleni ja tärisen. Tuska. Inahdan kivusta. Se alkaa tuntua kestämättömältä. Ajatukseni alkavat sumentua, mutta en haluaisi soittaa. En haluaisi lähteä. En haluaisi vaivata. Nousen mennäkseni vessaan. Pyörryn vessan lattialle. Kipu täyttää jokaisen kohdan ja alan huutamaan apua. Huudan ja paha olo nousee kurkuuni. Huudan vaikka en halua kuulla taas sitä huutoa. Ryömin puhelimelle ja täällä minulla, tasan kaksi ihmistä jolle voin soittaa. Kehtaan. Toinen humalassa. Toinen on lähdössä matkalle. Matkustava vastaa. Soittaa ambulanssin. Ja ambulanssissa kyyneleet nousevat silmiin. Ei kivusta vaan pahasta olosta. Katselen ambulanssin kattoa ja oksennus nousee kurkkuun. Tunnen paarien nousun, muistan sen, miten se tuntuu kummalliselta. Ensiavun inhottava valaistus, sama näköjään maassa kuin maassa. Sairaalassa makaan sairaalahuoneessa ja katselen likaisenvalkoisia seiniä. Katselen muiden potilaiden ystäviä, puolisoita, sukulaisia. Aika kuluu. Nousen hakemaan itselleni vettä. Leikin lakanan kulmalla. Piirtelen näkymättömällä kynällä kattoon. Nukahdan muutamaksi minuutiksi, ja kun herään sydämeni hyppää kauhusta kun en aluksi muista miksi olen sairaalassa.
Olen siellä seitsemän tuntia. Välillä hiljaa nouseva paniikki. Haen turvaa kännykästä.  Leikin sängyn laitaa kulkevalla johdolla. Aina kun lääkäri tulee, toivon että hän sanoisi lähde vaan. Mutta tutkimukset jatkuvat. Ja lääkäri kysyy, mistä minun arpi, ja minä sanon onnettomuus. Lääkäri kysyy vielä jotain, minä en enää kuule. Ja painava valheen hiljaisuus laskeutuu sen arven ja minun ja lääkärin ympärille. Iltapäivällä minulle sanotaan, että voitaisiin vielä pitää sinut täällä. Ei kiitos. Nousen istumaan. Laitan takaisin päälle yöpaidan ja farkut. Haluan kahville. Haluan takaisin elämään. Äidin ja isän ruumiit, heräämö, seinät, haju. Ei kiitos. Vastaanottoaulassa kävelen kukkien ja halausten ohi. Kävelen autojen, taksien ohi. Yöpaita ja farkut. Kädessä ranneke jossa minun nimi. Pyydän ohikulkijalta tupakan. Kävelen metroon. Ja metrossa minua katsotaan ja minä katson takaisin. Ja päätän että sauraavasta päivästä tulee taas parempi. 

Se toinen asunnolla ottaa tiukkaan halaukseen. Tämä on ihan hyvä. Ja kipu on poissa. Tämä on hyvä. Kiitos. 

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Taustatekijät.

Istun sängyn laidalla ja tuijotan seinää. Odotan. Kohta. Ja poika alkaa nostaa paitaa yltäni. En hengitä. Olen täysin liikkumaton. Ja pian tunnen kun hänen kätensä sävähtää irti paidan helmasta: "Mitä vittua sulle on tapahtunut?!" 
Tiesin. Hengitän syvään ja nousen. Vedän paidan helman alas. Kävelen keittiöön. Avaan jääkapin, avaan oluen. Kävelen eteiseen ja sitoessani kengännauhoja mietin: kuinka pitkä matka on historiasta nykyhetkeen, syy, seuraus, jäljet, menneisyys. 

Suljen oven ja haluan unohtaa kaiken mitä jää taakseni.

tiistai 7. elokuuta 2012

Aika.


Halaan ystäviä elokuvateatterin suulla. Ennen elokuvaa ehdin jo hetken ajatella että mitä jos meitäkin ammutaan. Maailmalla tapahtuu kauheita. Kaikkialla tapahtuu. Mutta sitten keskityn valitsemaan karkkipussista kaikki vaaleanpunaiset autot ja pitkien mainoselokuvien aikana ajatus katoaa.
Teatterilta lähden toiseen suuntaan. Kävelen läpi öisen keskustan. Ihmisiä tulee ryhmittäin vastaan. Kesästä humaltuneena. Lämmöstä janoisina. Nakkikioskilla jono. Iloisia huudahduksia poikaporukasta. Kävelen varmemmin askelin. Ja minua ei pelota. Hetken mietin tunnelissa jos joku, jotain, mutta luotan että ei kukaan. Paitsi yksi humalainen tyttö varjossa nojaa seinään. Hänen tukka liimautuu kaakeleiden pintaan. Ja poika portaiden päässä pyytää tupakan. Sytytän sen hänelle ja jatkan alas. Naurava joukko kuvaa toisiaan innoissaan metroaseman kyltin edessä. Vierailevia ihmisiä. Niinkuin minä. Vähän pidempiaikainen vieras vaan. Metrossa vastapäätä istuva mies laskee kätensä polvelleni. Hän sammaltaa. Siirrän käden rauhassa pois ja katson ulos ikkunasta. Minun kotikaupunki. Hetken aikaa. 


Asunnolla pakkaan viimeisiä pareja kenkiä laukkuun. Yritän päättää mistä voisin luopua. Toisissa kengissä hiekkaa ja toisissa oksennustahrat. Laitan mukaan molemmat. Nauran hiljaa typerille hetkille joista kohta tulee muistoja. Kyynel tipahtaa matkalaukkuun.
Aika vaihtaa. Kuinkahan monta kertaa vielä? Ja kohta tapaan vanhoja tuttuja. Ja tapaan uusia tuttavuuksia. Ja opettelen olemaan uudestaan, uudessa paikassa.

Ja elämä on vienyt minua ja nyt minä olen vienyt elämää. Enkä taaskaan tiedä huomisesta. Mutta nyt tuntuu siltä, että minua ei pelota. 

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Katoamispiste.


Avaan pitkästä aikaa kuolleen tytön päiväkirjan. Enkä olekaan nyt niin kuollut. Mutta tuntuu että ei ole paljoa sanottavaa elämästä.  Sitä on kauhean vaikea elää, sen tiedän. 

Joskus on helpompaa jäädä sänkyyn ja avata tietokone. Viettää tunteja typeryydessä. Olla melkein liikkumaton. Katoamispisteessä. Jääkaappi pitää kummallisia ääniä, enkä osaa enää nukkua ilman korvatulppia. Joskus tuntuu että en osaa enää nukkua ilman unilääkkeitäkään. Kauhu tulvahtaa välillä pintaan: mitä jos en herää, mitä jos jotain. Mutta tyhjyydessä ei ole välillä edes pelkoa. En tiedä kumpi on parempi, pelko vai tyhjyys.

Ja välillä taas se on niin helppoa. Aamulla herätä, keittää kahvit, valita minkä mekon laittaa päälle, huulikiiltoa huulille, lähteä ulos puistoon, kirjastoon, elokuviin, ostaa toinen mekko. Sellaisina päivinä illalla nukahdan, niin kuin se olisi maailman yksinkertaisin asia.

Yksinolemisen taito, miten ihmiset osaavat? Yläkerrassa joku siirtelee huonekaluja, jääkaappi rutisee. Muuten maailma minulle on tyhjä. Joinain päivinä maailma on taas niin täynnä. Niin täynnä minua ja iloa ja elämää ja elämistä. Kesäpöly iholla ja kuplivat juomat laukussa. Nauru käsi kädessä ystävien kanssa. Hiipivä ahdistus: en haluaisi että tämä päivä olisi koskaan poissa. Minä olen. Merkitsen tässä hetkessä jollekin jotain.

Kunnes seuraavana aamuna herään yksin. Ja toiset ovat toisaalla. Kiinni omissa elämissään. Vanhempien luona kylässä. Käyvät muiden kanssa kahvilla. ”Poikaystävä on ostanut kukkia, me mennään ulos syömään, soitellaan joskus toiste.” 

Silloin yöllä laitan taas korvatulpat. Huuhtelen karvaan maun suusta vedellä.  Voisinko soittaa jollekin: ota minut viereesi, pidä kiinni kun nukahdan. Ilman korvatulppia, ilman nukahduslääkkeitä. Ilman että olisin jotain velkaa. Pyyteettömästi. Asettelen tyynyt ympärilleni suojamuuriksi ja toivon että aamulla olisi taas parempi. Että minulla olisi taas jotain sanottavaa elämästä.

Etten katoaisi.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Olen.

Sulhasen isä piti hienon puheen. Sulhasen äiti piti koskettavan puheen. Morsiammen vanhemmat pitivät yhdessä puheen, sillä tavalla vuoron perään, eivät voineet sanoa kauniimmin, ylpeänä. Puhuivat kaikki hienosti lapsestaan. Meidän poika, meidän tytär. Kun hän oli lapsi. Kun hän oli nuori. Kun hän oli meidän, ja nyt hän on teidän. Ja kukaan muu ei tiedä näitä asioita. Vanhemmat. Kuuntelen ja hymyilen ja juon ja hymyilen ja juon ja nauran ja en ymmärrä kaikkea ja alan puhumaan liian äänekkäästi ja nauran ja kyllä minä osaan olla olla onnellinen heidän puolestaan katsokaa vaikka. Minulla oli kaksi viikkoa sitten valmistujaiset. Kukaan ei sanonut muistan kun olit vielä pieni lapsi. Mutta olen minä onnellinen. Olen minä olemassa. 
Olenhan?

Katson ihmisiä tanssilattialla. Naurua ja iloa. Haen liian monennen drinkin ja nauran mukana. Uusi valssi alkaa ja painaudun tiukemmin seinää vasten. Ympäriltäni ihmiset vedetään musiikin mukaan. Kaipaan, mutta en uskalla. Toivottavasti kukaan ei katso minua. Toivottavasti joku katsoisi minua. Humallun ja katselen ympärilleni ja ylleni valuu epävarmuuden verho. 

Seuraavana aamuna herään ystävän kädet ympärillä. Ja minulla on ikävä jo sitä hetkeä. Koska kohta hän irrottaa ja sitten taas se surullinen epävarmuuden verho laskeutuu seuraavan hetken ja tämän hetken välille. Ja sen epävarmuuden verhon takana olen yksin. Yksin ja yritän esittää varmaa roolia, mutta kompastun sanoinihi, annan olkapäiden valua eteen, karkoitan pois ihmiset. Etsin halauksia ympäriltäni. Ja kyllä minusta otetaan kiinni. Ja kyllä minä tiedän, kaikki me olemme lopulta täällä yksin. Joskus vain salaa tuntuu että olen enemmän. En tietenkään ole. Eikä sille voi mitään. Muuta kuin jatkaa sitä roolia. Olen. Ja etsin jotain mihin tarttua.


Vähän valmiimpi.

Kentältä ostan salmiakkia ja hyppään taksiin. Tutut äänet kantautuvat radiosta, tutut puut, tuttu koski. Perillä pujahdan nopeasti mekkoon, sujautan kengät jalkaan, kiinnitän niiden nilkkaremmit, viiden minuutin kampaus. Mansikka suuhun.

 Publiikissa kuiskaan takana oleville: "Ootteks tekin ihan nousuhumalassa?" Hiljaisia hymähdyksiä. Nousen yleisöstä ja käyn nopeasti pissalla.

Lavalla halaan professoria. Vihdoinkin vähän eteenpäin. Vihdoinkin jotain. Olen jotain.

 Juon kuohuviiniä. Nauran. Halaan ystäviä. Juon lisää. Juomme eri paikoissa. Humallumme onnellisena tupakkapaikalla.

Aamulla herään ystävän ja traktorin välistä. Mietin hetken onko tämä säälittävää,
 Mutta sitten päätän että hyvä. Tämä on hyvä. Elämä on hyvä. Ennen en olisi uskaltanut. Ja nyt luoja ties missä uskallan. Nauran. Sytytän tupakan. Ja päätän että elämä on ihan hyvä.

tiistai 15. toukokuuta 2012

Reunalla.


Juoksen kallion rinnettä ylös. Kuljen puiden välistä, läpi huumavan tuoksuisen sireenipuskan, melkein kompastun männyn juureen. Juoksen ja hiki valuu selkärankani urassa. Polku loppuu ja kävelen ihan reunalle. Eteeni aukeaa kauneus. Pysähdyn, huohotan ja sylkäisen. Hengitys tasaantuu. Seison hiljaa. Katson loputonta merimaisemaa, annan tuulen kulkea lävitseni, puiden suhinan täyttää ajatukset. Kylmänväreet kulkevat iholla. Melkein täydellistä.
Kuitenkin kyyneleet pyrkivät ulos vaikka yritän kertoa niille että mikäs tässä kaunis maisema ja minä itsenäinen täällä yksin lenkillä, illalla, ilman pelkoa ja niin aikuinen ja niin itsenäinen. Ja niin yksin. Kyyneleet valuvat takin reunaa ja niiden mukana se kaikki ylpeys ja itsevarmuus jota päivän aikana kasaan päälleni. Katson maisemaa. Haluaisin niin todistaa itselleni. Että kyllä tätä elämää näinkin voi elää. Kuin typerys tarraudun yksinäisyyteen ja vakuuttelen itselleni että se on vahvuutta se, että sitkeästi laittaa kuulokkeiden musiikin lujemmalle täyttääkseen tyhjyyden.
Vielä hetki hiljaista. Aavalta kantautuu moottoriveneen ääni.
Käännyn. Nostan volyymin korvissa ja kasaan takaisin päälleni kaikki ne valheet. Juoksen pois.

tiistai 17. huhtikuuta 2012

Vastavirtaan

Yhtä äkkiä kaikki jää onkin poissa. Ollut jo vähän aikaa. Ja sillalla vastaan kävelee mies jolla neonoranssi pipo, se särkee silmiä. Ja joutsenet uivat vastavirtaan, yksi joutsenista on melkein musta. Minä mietin miten aika menikin niin nopeaan ja nyt ollaankin jo kohta taas siinä hetkessä. Ja kaikki paha olo tulee oksennuksena ylös koulun vessassa. Huuhtelen kasvot, mutta se nousee uudestaan kurkkuun. Enkä keksi taas yhtäkään syytä elämälle. Ja haluan taas lähteä mutta en yhtään tiedä minne ja missä osaisin olla. Ja missä en sotkisi paikkoja oksennuksella ja pahalla ololla. Edessä maisema johon olen jo tottunut. Ja haluaisin taas lähteä. Yritän ja epäonnistun ja olen pahoillani. Ja sotkeudun lisää omaan sotkuuni. Yritän ottaa ihmisiä käsistä kiinni. Ja niiden käsiin jää minun likaiset jäljet. Ja minä sotkeudun lisää. Yritän taas elää tätä elämää. Ja kaikki tuntuu liikaa ja kaikki tuntuu merkityksettömältä. Enkä löydä itsestäni enään yhtään hyvää kohtaa.  

sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Kaksi vuotta blogia. Kiitos kaikille lukijoille. Kiitos siitä että siellä jossain joskus joku lukee, joskus joku kommentoi, joskus joku ajattelee. Toisiamme. Pidetään huolta.

Taas uusi aamu. Uusi maitotölkki auki, uusi kahvintuoksu levittäytyy huoneeseen. Uusi viesti kännykässä. Ja minulla tänään taas uusi ajatus huomisesta: ehkä keskitynkin vaan kirjoittamiseen. Ja elämiseen. Elämisestä kirjoittamiseen. Nauruun pikkusiskon kanssa. Kummitytön hymyyn. Juuri oikean sanan löytämiseen. Ehkä. En tiedä. En tiedä vielä mitä haluan, tänään.
Ystävien kanssa kävelemme kadulla, niin huolettomana huomisesta. Näiden auringonsäteiden ajan olen täysin olemassa. Kokonainen. Ja elossa. 
Illalla yhden-hengen-kotona pilkon omenan pieniksi paloiksi, pistän yksi kerrallaan suuhun. Vedän lämpimät sukat jalkaan. Soitan tärkeille suomeen. Suljen sälekaihtimet. Vä-räh-tä-mät-tä. Vedän pesusta tulleen karhean peiton olkapäille, kiepautan varpaat piiloon. Ja keskityn. Ja tiedän että nyt tulee uni. Ja ei se ole niin vaarallista mihin tässä elämässä päätyy. Koska kuitenkin aina ne tulee: uudet aamut.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Me.

Ystävien kanssa autossa. Matkalla. Katse suunnattu eteenpäin. Taustalla musiikkia ja huonoja vitsejä elämästä. Hyviä hiljaisia hetkiä. Ajatusten kulkua maisemien rinnalla. Kerrankin minä huusin etupenkin. Yksi meistä nojaa takapenkiltä eteenpäin, poski posken vieressä.  Yksi meistä. 


Ystävien ympäröimänä hämäränä iltapäivänä olohuoneen lautalattialla. Edessä actionfigure ukko, irtokäsiä, viskiä, levyjä, olutta ja 90-luvun madonnaa kaijuttimista. Iloista naurua. Syviä kyyneleitä. Elämäntarkoituksia. Varpaat siskon sylissä. Yksi meistä nousee villiin tanssiin. Yksi meistä.


Humalassa tanssilattialla ja jonkun juomat kaatuu. Hölmöä kinaa ja hervotonta kikattelua. Reppuselässä roikkumista ja käsikynkässä huojumista. Yksi meistä työnnetään ostoskärryissä kotiin. Yksi meistä.


Kahvikuppi kädessä ja itku. Ystävät ympärillä. Kuuntelevat surullista sunnuntaita. Viisaita sanoja ja tuskan tuntemista. Yksi meistä laittaa väärät silmälasit päähän. Kyyneleet repeävät hallitsemattomaksi nauruksi kun hän pelästyy omaa peilikuvaansa.
Yksi meistä.

Sängyssä ystävän kädet turvallisesti ympärillä. Aamuaurinko hikisillä lakanoilla. Olkapää kolmen tunnin yöunien jälkeen. Uudessa kaupungissa urheasti aamupalalla. Katkennutta keskustelua eilisillan ihmisistä. Väsyneitä lauseita. Laiskaa naurua. Yksi meistä sytyttää tupakan. 

Yksi meistä. 

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Tuhannen kyyneleen jälkeen.

Tuhannen kyyneleen jälkeen kampaan hiukset ja vedän sukkahousut jalkaan. Pujotan ison villapaidan pään yli. Nappaan taskuun metrokortin ja uhmaten surua, joka hukuttaa lähden ulos. Ihmisten ilmoille. Kaksi minuuttia metron saapumiseen, kaksi minuuttia epäröintiaikaa. Seison paikallani ja laitan musiikin lujemmalle. Et muserra minua nyt.

Monta viikkoa olen nyt itkenyt itseäni. Uusia arpia. Miksi minä en saa olla kaunis? Jos on jo menettänyt paljon, pitääkö vielä menettää terveys, kaunis tukka, virheetön iho, jaksava keho. Ryven. Ja nostan kaulahuivin reunaa korkeamalle kasvojen eteen, isommat aurinkolasit nenällä. Pipo syvällä päässä. Mutta kuitenkin päätin lähteä johonkin. Johonkin ulos. Todistaakseni muka että minua ei pysäytä fysiikka, ei kiinnosta ulkoiset seikat. 
Vale. 
Itken huivin takana. Äiti. Miksi minä? Niin pinnallista ja niin syvää. Kahta itkua samalla hetkellä. Katson kauniita ihmisiä tummennettujen linssien takaa, sankarittaria, prinssejä, upeita. Katson ja otan alistuneen askeleen taaksepäin varjoon. Älkää huomatko minua.


Metro saapuu, mutta minä nousen takaisin ylös maan alta. Palaan asunnolle. Lyötynä.
Niin itsesäälin partaalla, että melkein naurattaa. Mutta ei naurata.

maanantai 20. helmikuuta 2012

Odotus.

Kahvila sulkee valot, mutta minä jään istumaan pöytään. Juon hitaasti kahvia, haaleaa. Kirjaimet oudossa järjestyksessä, tuijotan tuntematonta sanaa. Tuntematon sana tekee minut tuntemattomaksi. En ole osa mitään. Täällä vähemmän kuin aikaisemmin. Viikontakainen turvallisuuden tuulahdus on kääntynyt tyhjyydeksi. Turvassa on yhtä kuin tyhjä.
Myöhässä. Turvallisuus tuli myöhässä. Tai ehkä oma eläminen alkoi myöhässä. Olisit tyhjyys antanut minulle vielä hetken aikaa leikkiä. Elää turvallista oloa. Olisit vielä yhden rakastumisen antanut. Yhden sylin johon käpertyä. Ennen kuin tulee tyhjyys. Ja mitä sitten?

Ovi edessäni liukuu auki vasemmalle. Tyttö kävelee kuin unesta ulos, takki käsivarrella, toinen käsi laukun kahvassa. Ovi liukuu kiinni oikealle. Ovi auki vasemmalle. Mies kännykän kanssa, olalla nahkainen salkku, kiireiset kasvot. Ovi kiinni. Kädet haalean kahvin ympärillä. Ovi auki. Äiti ja lapsi, lapsi kiukutteleva, ei jaksaisi yhtään kävellä. Äiti ottaa kädestä kiinni. Toinen nainen kiertää heidän takaa, nopeat askeleet, korkokengät, sormet valmiina tupakalle. Ovi kiinni. Ovi auki. Kahvi jäähtyy. Odotus jatkuu. Poika, huppu päässä, kuulokkeet korvilla, ei huomaa vastassa olevaa naista, ehkä äiti. Ovi kiinni. Ovi auki. Ei ketään. Ovi kiinni. Ovi auki. Viimeinen, väsynyt, laukun hihna on katkennut, luovuttanut selkä. Ovi auki. Ovi kiinni. Ei ketään. Ovi auki. Ovi kiinni. Ei ketään. Ei ketään.
Tyhjyys.

tiistai 7. helmikuuta 2012

Riittää.

Se tuntuu hyvältä. Että uskoni turvallisuuteen on palannut. Ajatukset kotipihan leikkimökistä. Kädessä sammaleesta tehty leipä ja ikkunassa mansikkakankaiset verhot. Kukaan ei voi satuttaa. 

Luotan onnellisena ihmisiin. Hyppään aamuyön metroon vieraassa kaupungissa. Kävelen päättäväisesti kadulla, vaikka olen hiukan eksyksissä. Itsevarmana... ei, se on liian paljon sanottu. Mutta että kävelen, yksin. Se on tarpeeksi.

Turvallisuus takaisin minussa. Vaan rakkaus menetetty. Ehkä se on sen hinta. Että toiseen jaksaa uskoa, on luovuttava toisesta. Tuntuu, että tulen olemaan aina yksin. Luulen niin. Sotkuisen elämän varjopuoli. Ehkä en osaa koskaan asettua. Ehkä en mene ikinä siihen muottiin. Sovi jonkun syliin, juuri täydellisesti.

Mutta että turvassa. Se riittää nyt minulle.

tiistai 31. tammikuuta 2012

Muualle.

"Eipä kestä. Eipä kestä." Ojennan virkailijalle paperit. Nyökyttelen kuin vieteriukko, kala kuivalla maalla, lippujonossa. Ja terminaalin ikävä lattia vaihtuu pian kokolattiamatoksi. 

Kerran jouluaamuyön pimeänä hetkenä katsoin ikkunasta ulos ja luulin näkeväni hänet. Seisomassa lasin toisella puolella. Katsellen meitä elämässä elämää eteenpäin. Leikkimässä. Ja nyt kultaiset kaiteet ja kokolattiamattojen ikitahrat saattelemassa minua taas uuteen leikkiin. 

Täällä minä olen. Ja ikkunasta näkyy 30 ikkunaa. Pihalla seisoo yksinäinen pyörä. Joku juoksee metrolle päin. Pimeää, mutta jotenkin kuitenkin hyvä olla. Ainahan ajattelin, että jos jotain, niin muutan tänne. Olkoon tämä kokeilu. Varmuudenvuoksi. Vaikka melkein jo uskallan uskoa, että ehkä mitään pahaa ei enää koskaan tapahdu. Että jos pakeminen loppuukin tähän.

Melkein.

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

tyttö.

Surullinen tyttö. Istuu minua vastapäätä. Ulkona sataa räntää. Kyyneleet jättävät jälkiä vihreälle talvitakille. Hänen sormensa kieputtavat takin hupun narua. Se kiristyy. Ja tyttö itkee. Itkee suuria kyyneleitä. Niissä kyynelissä oma pienuus ja maailman tuska. Siskon suru ja itsekäs yksinäisyys. Tyttö unohtaa ja muistaa elämän samaan aikaan. Tyttö matkustaa oman pysäkkinsä ohi. Tyttö ei huomaa, että hänen pitäisi luovuttaa istuin vanhalle tädille. Ei huomaa koska niin intensiivisesti tuijottaa tyttöä. Vastapäätä olevaa, peilikuvaansa ikkunasta.