lauantai 10. joulukuuta 2011

lähtö.

Kerron ystäville hymyssä suin unettomuudestani. Vakuuttelen. "Ni siis, ei mua sillei ahdista." "Siis en mä mitää itke yötä myöte." Makaan vaan sängyssä. Totta se on. Makaan vaan. Mutta se hetki ennen sitä. Siitä en kerro. Se hetki kun kaikki on hiljaista. Tyhjyys. Odotan. Odotan. Laitan musiikkia. Lujemmalle. Pakotan kyyneleet sisälle. Kuuntelen lempibiisejä. Kävelen rauhattomana niitä neliöitä. Vaihdan biisiä. Luen internetistä merkityksettömiä uutisia. Mietin, mitä mitä. Niitä surullisia soittoja: "Saanks mä tulla." Niitä kaikkien kutsujen vastaanottamisia. Ihan mihin vaan. Baariin. Jatkoille. Keikalle. Mitä vaan paitsi tyhjyys. Mitä vaan paitsi tämä epäilys, että jos en olekaan se. Se joka selviää. Joka pystyy elämään tätä elämää. Hulluuden rajamailla, kuljen unessa aamuyöstä. Kierrän kaupungin katuja. Etsien rauhallista paikkaa johon painaa pää.