perjantai 25. marraskuuta 2011

suurta.

Sytytän mahtipontisesti tupakan sisällä. Ajattelen, elämäni on suurempaa. Elämäni on suurempaa kuin tupakalta haiseva keittiön pöytäliina. Ajattelen, minä olen selviytynyt. Olen selviytyjä. Olen. 


Eilen oli viimeinen terapia. Kuusi vuotta enemmän tai vähemmän istumista, nenäliinojen taittelua erilaisilla tavoilla. Kuusi vuotta etsimistä. Mutta eksyneenä on enemmän. Kuuntelen sadetta ulkona. Katson ikkunasta lukiolaisia, kun ne hitaasti valuvat sisälle kouluun. Kuinka olinkin silloin rikkinäinen. Rikkinäisempi kuin nyt. 


Paljon menetyksiä. Enemmän rohkeutta, ajattelen. Olen nyt parempi. Yksin ja silti parempi. 


Enemmän elossa.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Sama.

Kaikista kamalinta on se, kun kuulostaa ihan äidiltä: riipaiseva huokaus, lauseen painotus puhelimessa. Näytätte ihan samalta. Kauppalistassa se sama kaunokirjoituksen s. Mutta en koskaan saa tietää, mitä laitetaan äidin jauhelihakeittoon. Minulla siitä tulee liian harmaata.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Yksiö.

Nyt ymmärrän yksinäisyyden. Jokaisella hengenvedolla otan siitä tiukemmin kiinni. 


Hyväksyn.


Yllättäen kauan sitä pysty lykkäämään. Tietoa siitä, että ei ole kotia. Tajuntaa siitä tyhjyydestä. Oli niin hyvä matkustaa bussilla kaupungin laidalle, astua poikaystävän lapsuudenkodin kynnyksen yli. Vaihtaa farkut mukavampaan. Istuttaa raparpereja vieraalle maalle.

Kirpaisee, kun sen tajuaa. Epätodellinen olo totuudesta. Yksiö kaupungin sykkeessä. Yksinäinen yksiö. Voiko yksiössä leikkiä kotia? Haaveilen viikonlopun perheruokailuista. Keksin tekemistä itsenäisyyspäivänä. Odotan kutsuja joulukoteihin. Perheissä notkuvat pöydät. Paljon astioita tiskattavana.


Haluan oppia tuntemaan sen. Olla oikeasti, niin kuin asiat on. Ja katsoa omia käsiä, jotka vakaasti keittävät iltateen, kattavat pöytään voileipälautasen. Yhdelle.

Kyllä minä pystyn tähän.

torstai 10. marraskuuta 2011

Aion.


Aion mennä tapaamaan häntä. En nyt. En ehkä ensi kuussakaan. Mutta aion. En jaksa enää olla tässä epävarmuudessa. Pelko. Epämääräisyys. Huoli. Puolen vuoden välein, kun tiedustelemme, milloin hän pääsee vapaaksi. Vai pääseekö hän? Mitä sitten tapahtuu? Mitä jos törmään häneen kadulla? Mitä jos hän tulee oveni taakse? En haluaisi enää miettiä sitä.  Haluan päästää irti. 

Miten hän voi?

Luulen, että jos näen hänet, jotain liikahtaa eteenpäin. Sitten tiedän. Ehkä hän on todella pieni. Pieni ja sairas, niin kuin uutislähetyksessä sinä kesänä. Tai ehkä hän on lihonut, psyykelääkkeet lihottavat. Ehkä hän ei näytä lainkaan samalta. Ehkä hän ei katso minua silmiin, ehkä minä en häntä. En luultavasti sano mitään. Katson vain. Että siinä hän on, ihan ihminen. Ei jumala, ei hirviö. Ei kuollut. On vaan. Ja sitten voin antaa hänen olla.