torstai 6. lokakuuta 2011

Pakkaan.


Rehellisyys, hyvässä ja pahassa. Kävelen aamun viileänä hetkenä, vieressäni äiti ja lapsi ovat matkalla ruokakauppaan. Askleeni on hidas, rento. Humalassa. Eikä minua edes hävetä. Näitä päiviä, kun huomisen unohtaessa huono omatunto väistyy turhana. Naurahdan peilikuvalleni rautiovaunipysäkin mainoslasissa ja suussani pyörähtää eilisen alkoholin maku. Haisen tupakalle. Näitä aamuja, niitä on nyt ollut monia.

Ne olivat kesän viimeiset vapauden tunteet ennen syksyä. Ennen terapiaa. Ennen arkea. Ennen kohtaamista. Sitä kun istun lattialla ja itken. Sitä kun pakkaan tavaroitani poikaystävän edessä. Johonkin suuntaan kasvaneena, ja ymmällään muutoksesta. Itken sekavaa päätäni niin kauan kunnes ajatukseni pysähtyvät kirjahyllyn kohdalle. Kirjat eivät ole värijärjestyksessä. Vedän ne alas alan yksi kerraallaan nostelemaan kirjoja takasin, saman sävyiset vierekkäin.

Järjestän kirjat. Ja lähden. Minun on pakko olla hetki yksin. Järjestää uudestaan elämä ja ajatukset. 

Anna anteeksi.

6 kommenttia:

  1. Rakas ystävä,
    haluaisin ympäröidä sinut välittämisellä ja rakkaudella.
    Että jaksat.
    - Tiina <3

    VastaaPoista
  2. Kyl ihmiin tarttee omaa aikaa, enempi tai vähempi. Jos kaveri on kokoajan ihan lähel, alkaa tuntuu et tukehtuu ja on pakko päästä poijjes.

    Parempaa päiväjjatkoo sulle sinne!!

    VastaaPoista
  3. Löysin tänne vast ikään ja ...luettuani...mietin mitä ihmettä sitä sanoo ihmiselle joka on kokenut sellaisia asioita kuin sinä ja joista moni lukee dekkareista oman viihtyvyytensä ja ajankuluksi ihan vaan kun ei oo muutakaan tekemistä.Sanon sinulle: muista että olet tärkeä ! <3 olet aivan varmasti useamman ihmisen ajatuksissa kuin uskotkaan, iso halaus minulta-sinulle!

    VastaaPoista
  4. Rohkeutta, voimaa ja aurinkoa uuteen vaiheeseen Ystäväni <3

    VastaaPoista
  5. Hyvä että tulit takaisin bloggaamaan, olen ollut huolissani sinusta. Osaat kirjoittaa niin aidosti elämästä, siitä miten nykypäivän ja itsen kohtaaminen on pitkä tie. Puet sanoiksi ajatuksiani, kiitos siitä.

    Sanoin eilen ystävälleni: kasvukipuja, sitä kai tämä on? Ja samalla tajusin: ne kivut ovat merkki kasvusta. Muutosta tapahtuu, elämää jatkuu, kuitenkin. Ja aina välillä se tuntuu hyvältä - paremmalta kuin ennen?

    Rohkeutta, voimia ja rauhaa tiellesi.

    VastaaPoista
  6. Luin koko blogisi läpi parissa päivässä. Itkin paljon. Aihe on läheisempi kuin haluaisin. Meillä vastaavaa ei tapahtunut omassa, vaan isän veljen perheessä. Olin silloin lapsi, siitä on jo 10 vuotta, mutta edelleen se on mielessä. Vähemmän, mutta kuitenkin.

    Tämä oli kömpelö yritys kiittää siitä, että kirjoitat vaikeista asioista. On tärkeää, että niistäkin voi ja uskaltaa puhua. Lähetän sinulle paljon lämpimiä halauksia.

    VastaaPoista