perjantai 21. lokakuuta 2011

Todellisuus.

Juon kioskikahvia pahvimukista. Aamut ovat muuttuneet juuri ja juuri sen verran kylmäksi, että hopea höyrynauha karkaa huulieni välistä. Katson kahta keski-ikäistä naista pysäkillä, toinen matkalla kauppahalliin ja toinen töihin. Äiti. Mietin olisiko hän minusta ylpeä. Vai pettynyt ratkaisuihin. Hassua, että sitä aina palaa yhden ihmisen mielipiteeseen, vaikka tässä kaikessahan on kyse juuri siitä, että nyt pystyn itse päättämään.


Vain minä itse. Nyt sillä tavalla, että en voi istua kännykkä kädessä ja odottaa hetkeä, jolloin soittaa turvaverkolle. Soittaa ja tuntea olevan osa jotain tärkeää. Tuntea, että minulla on merkitystä. Simulaatioperhe. Kun seurustelee, voi hetken ajatella että itselläänkin on vanhemmat, sellaiset jotka ovat kiinnostuneita menemistäsi, joilta voi pyytää aina apua. Ei mitään suurta, sellaista vain että voidaanko tehdä jauhelihakastiketta viikonloppuna, tai että saanko mä tän glorialehden kun sä oot lukenu sen tai onks sulla lainata porakonetta. Mutta sitten yksi askel toiseen suuntaan ja kaikki ympärillä muuttuu. Niitä ei enää ole: sunnuntaivierailuja rauhallisella omakotitaloalueella tai koiranulkoilutuslenkkejä lähimetsässä.

Raitiovaunussa kuljetan tavaroitani uuteen väliaikaiseen kotiini, käsivarsiani painaa. Seuraavalla pysäkillä laskeskelen, että rahat riittävät taksiin. Nostan neljä kassia takakonttiin ja istuessani takapenkille ajattelen: olenko…olen rohkea. Onhan se rohkeutta? Kuunella itseään, turvaverkosta huolimatta. On pakko. Haluan tuntea sen voiman tunteen, että osaan elää myös yksin tässä totuudessa. Nyt kun vihdoinkin uskallan. Vain minä itse.

Mutta silti en voi olla kauhulla ajattelematta mihin olen ryhtymässä.

Hän sanoi minulle: "Pelkään että tulen olemaan niin yksin." Hiljaista. Katsoin häntä pitkään peilin kautta ja vastaukseni muuttui kesken lauseen kuiskaukseksi: "Sullahan on perhe."

torstai 6. lokakuuta 2011

Pakkaan.


Rehellisyys, hyvässä ja pahassa. Kävelen aamun viileänä hetkenä, vieressäni äiti ja lapsi ovat matkalla ruokakauppaan. Askleeni on hidas, rento. Humalassa. Eikä minua edes hävetä. Näitä päiviä, kun huomisen unohtaessa huono omatunto väistyy turhana. Naurahdan peilikuvalleni rautiovaunipysäkin mainoslasissa ja suussani pyörähtää eilisen alkoholin maku. Haisen tupakalle. Näitä aamuja, niitä on nyt ollut monia.

Ne olivat kesän viimeiset vapauden tunteet ennen syksyä. Ennen terapiaa. Ennen arkea. Ennen kohtaamista. Sitä kun istun lattialla ja itken. Sitä kun pakkaan tavaroitani poikaystävän edessä. Johonkin suuntaan kasvaneena, ja ymmällään muutoksesta. Itken sekavaa päätäni niin kauan kunnes ajatukseni pysähtyvät kirjahyllyn kohdalle. Kirjat eivät ole värijärjestyksessä. Vedän ne alas alan yksi kerraallaan nostelemaan kirjoja takasin, saman sävyiset vierekkäin.

Järjestän kirjat. Ja lähden. Minun on pakko olla hetki yksin. Järjestää uudestaan elämä ja ajatukset. 

Anna anteeksi.