lauantai 9. heinäkuuta 2011

Riippumattopuut.


Kävelen tyhjän talon huoneissa. Seison hetken vanhassa huoneessani, katselen kuluneita tapetteja, tuolin jättämiä jälkiä parketissa. Kävelen portaat, joista toinen askelma narahtaa tutusti. Painan käteni vielä kerran keittiön tasolle. Jääkaapin edestä lattia on tummunut, siihen hajosi kerran laatikollinen kananmunia.  Vilkaisen takapihaa, se on peittynyt lumen alle. Taloon muuttaa uusi perhe. Luulin ettei kukaan haluisi koskaan asua siinä, mutta niin vaan se myytiin.

Myöhemmin keväällä pikkusisko kertoo, että näki talomme etupihalla vanhat portaiden kaiteet. Taloa remontoidaan.
Seuraavana kesänä hiivin talon takana olevasta puistosta metsikön läpi takapihan rajalle. Ihmisiä grillaamassa, meidän takapihalla. Toivottavasti ne eivät koskaan kaada isän riippumattopuita.

Vuosi vuoden jälkeen kävelen muka huomaamattomasti talon ohi. Huppu syvälle päähän vedettynä, aurinkolasit silmillä, jottei entiset naapurit tunnista. Se muuttuu; ulkoroskis on vaihdettu, istutukset ovat vaihtuneet laatoituksiin, ulkopinta maalattu. Oman huoneeni ikkunassa vilahtaa ihminen. Kadulla yksi naapureista tunnistaa minut. Mies katsoo minua pitkään. Tervehdin häntä vaivautuneesti. Ihan niin kuin emme olisi koskaan tunteneetkaan, en olisi koskaan potkaissut palloa heidän pihalleen, käynyt katsomassa perhoskokoelmaa. Saanut lasillista mehua heidän olohuoneessaan.
En enää kuulu tänne. Mutta se kuuluvuus pyyhkäytyi pois ensimmäisellä kirveen iskulla. Rauhallinen naapuristo oli kauhuissaan aamulla kun poliisin teipit olivat ilmestyneet etuovelle. Kankeasti he antoivat lausuntoja lehtiin. “Urheileva pariskunta, mukavat lapset.” “En olisi ikinä uskonut.” “He olivat rehtejä ihmisiä.”
Mitäköhän olisin osannut sanoa heistä.

Tänä kesänä kurkkaan taas puiston metsiköstä pihalle: etsin tuttuja kiinnekohtia, vaan nyt, puut ovat poissa.

6 kommenttia:

  1. En osaa oikein sanoa mitään lohduttavaa, tai muutakaan. Sen verran pysäyttävää luettavaa tämä on.

    Mutta täällä taas yksi lisää, joka kuuntelee (tai siis lukee) ja ajattelee Sinua!

    -TJ

    VastaaPoista
  2. Eksyin blogiisi sattumalta... Enkä saa näitä kyyneliä loppumaan. Haluaisin sanoa sinulle, että suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkin pelätä. Mutta en voi. Tai voin, mutta tiedän ettei se toimi niin. Olet ajatuksissani ja toivon sinulle valtavasti voimaa. Älä koskaan lopeta puhumista ja kirjoittamista, älä koskaan jätä kauhua sisällesi.

    Lämpimin ajatuksin, K.

    VastaaPoista
  3. Pudonneet enkelit katselevat muiden eloa oudoin silmin. Minä elin tuolla, vaan en enää! Olen ulkopuolinen, sivullinen. Tunnen heidät ja vaan nyt seuraan elämää ulkopuolisena.

    Kiva kun jatkoit! Voimia sinulle!

    VastaaPoista
  4. Kaikilla meillä pudonneilla on riippumattopuut jossain! Etenkin heillä, ketkä joutuivat kokemaan syystä tai toisesta elämässään kovia! Kiva, että jaksoit jatkaa, etkä jumittunut, ilkeämielisiin!

    VastaaPoista
  5. mun "voimilla" ja "jaksamisilla" tuskin on hirviästi merkitystä, mutta kirjotat tosi kauniisti.

    VastaaPoista
  6. Lueskelen täältä säännöllisesti, mitä sulle kuuluu...voishan sitä tarttua puhelimeenkin. ae <3

    VastaaPoista