sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

"Pelkäätkö silmitöntä väkivaltaa?"

Korvatulpat paisuttavat linjaauton äänet tylpäksi kohinaksi ja omat hengenvetoni katovat siihen. Olen matkalla kotiin. Itken. Mietin nuoria jotka ovat hypänneet veteen pelastuakseen. Mietin miltä kuulostaa pakenevan korvissa automaattiaseen tasainen tahti. Mietin sitä tunnetta kun kauhu valtaa kehon, järjettömyys on tässä hetkessä olemassa. Miten raaka kuolema on totta. Iholla, kylmänä ja karuna, mahdollisena. Itken, itken heitä, itken itseäni, itken elämää ja maailmaa.

Ajattelen ikävää, joka valtaa myöhemmin omaiset. Kauhun, tuskan ja ikävän sekoitus, toistuva kysymys: miten tämä voi olla mahdollista? Ja miten minä ja niin moni muukin tänään vain jatkaa elämäänsä. Minä olen menossa teatteriin. Voinko mennä? Millon teatterissa yleensäkin voi käydä? 




Haluaisin lähteä Norjaan. Haluaisin, että voisin tehdä jotain. Seistä yhden siskon, äidin, veljen, isovanhemman vieressä ja ottaa osakseni osan pelosta, osan ahdistuksesta. Vain olla siinä ja ottaa pois edes hiukan kaikesta siitä musertavasta kauhuudesta. Katsoa silmiin ja löytää yhteisymmärryksen uudesta toivosta. Saada vahvistusta omalleni. Toivon, että voisin tehdä sen. Toivon niin joka kerta, kun lehden sivulta paljastuu uusi kauhu. Ja niitä tulee aina vain lisää.


Illalla vastaan Helsingin Sanomien kysymykseen. Siksi, että haluan tietää kuinka moni pelkää. Noin puolet. Noin puolet pelkää ja minä heidän kanssaan. 

Voisimmeko vain rakastaa pelon sijaan?

12 kommenttia:

  1. Kiitos taas kerran postauksestasi. Itse istuin tänään illalla yksin parvekkeella ja odotin miestäni kotiin, kotiin joka oli sillä hetkellä niin tyhjä. Itkin. Itkin pidempään ja vuolaammin kuin pitkään aikaan. Ikävien tapahtumien takia myös menneet ajat nousivat pintaan. Torstaina siitä tulee täyteen tasan kymmenen vuotta.. Siitä hetkestä, jonka tahtoisin olevan vain pahaa unta.
    Anteeksi vuodatukseni, mutta tekstisi avartavat aina mieltäni. Niin myös tälläkin kertaa.

    Kiitos, että jaksat kirjoittaa tätä <3

    VastaaPoista
  2. Hyvä kirjoitus. En voi mitenkään ymmärtää sitä kauhua jota sinä ymmärrät. Mutta silmitön väkivalta on pelottavaa.

    VastaaPoista
  3. Kiitos, että luette ja jaatte myös omia tuntemuksia. Siksi kirjoitan. Kiitos.

    VastaaPoista
  4. Mietin usein sitä, että miten voin nauttia elämästä, kun tuolla tapahtuu koko ajan niin paljon pahaa...Onko oikein nauttia elokuvasta, kun samaan aikaan joku itsee ja suree läheistään.

    Pitäisikö tehdä jotain, voisiko tehdä jotain?
    Uskon ja haluan uskoa, että se mitä ajattelemme kertoo meistä jotain.
    Se, että ajattelet uhreja, omaisia, kertoo jo sen että vaikka itse käyt läpi vaikeita ajatuksia, pystyt myös ajattelemaan muiden vaikeita asioita..
    Iseäni kuristaa ja ahdistaa, jos näen onnettomia ihmisiä. Tuntuu kun pitäisi ottaa osa surusta itselleen, ottaa kädestä kiinni ja vaikka halata.
    Jään miettimään asioita pitkäksi aikaa ja tuntuu niin tyhmältä koska ei voi tehdä mitään.

    Jotenkin lohduttaa että joku muukin jossain ajattelee ehkä samoin.

    Onkohan siellä joku, joka tarvitsisi juuri minun olkapäätäni?

    VastaaPoista
  5. Jos pelkää, ei voi toimia myös luovuus katoaa! Haluan kannustaa ihmisiä rohkeuteen, huolimatta maailman ikävistä tapahtumista! Ahtisaari sanoi jotain seuraavaa: "Pahuuden lisääntyminen on meidän hiljaa seuraavien vika!" Meidän "hyvien" on jaksettava vastustaa pahuutta eikä luovuttaa = masentua sen edessä! Aina on toivoa ellemme luovuta!

    VastaaPoista
  6. Jos pelkäät, et voi tehdä mitään! Eläminen on riski!

    VastaaPoista
  7. Elähän jumitu, jatka kertomustasi! Hieman historiaa tuntien, väkivalta ja pahuus ei lopu! Silti sitä vastaan pitää taistella!

    VastaaPoista
  8. Olen lukenut tätä päiväkirjaa nyt vasta 3 päivän ajan ja kahlannut läpi kaikki kirjoituksesi... Olen miettinyt, mitä kommentoin, minun pitäisi kommentoida, voinko kommentoida, ja mitä ihmettä voin sanoa?? Tunne on sama kuin yrität löytää sanoja, kun joku tuttavasi elää vaikeita aikoja. Yrität löytää oikeita sanoja, mutta tuntuu, että liian tunteelliset ovat keinotekoisen kuuloisia, liian neutraalit liian kylmiä. Haluan siis sanoa, että kosketit minua näillä teksteilläsi. Olet mielestäni todella urhea, että jaksat kirjoittaa kipeistä aiheista, etenkin kun ei voi olettaa, että monikaan (jos kukan meistä lukjoista) on kokenut lähellekään samaa. En siis voi sanoa "tiedän, miltä sinusta tuntuu", se olisi naurettavaa. Haluan ehkä vain sanoa, että mielestäni olet todella vahva ja rohkea, se paistaa kirjoituksestasi, vaikka kerrotkin pelkääväsi. Moni ihminen valittaa hyvin pienistä asioista... sinä kirjoitat rohkeasti omasta elämästäsi ja kuinka siitä selvitä eteenpäin, päivä kerrallaan. Rutistushalaus ja voimia sinulle!

    VastaaPoista
  9. Luin koko blogisi läpi. Kamalia, raskaita muistoja sinulla. Osaat kyllä sanallistaa ne upeasti. Toisaalta muistoista löytyy paljon kauneutta ja herkkyyttäkin.
    Kiitos jakamisesta, jatka vain kirjoittamista. Voimia matkalle!
    -P

    VastaaPoista
  10. Kova ikävä sinua ja tekstejäsi!
    Hyvää alkanutta syksyä!
    Välittäen
    - T <3

    VastaaPoista
  11. Blogissani lannest-itaan.blogspot.com on "tunnustus" sinulle. Voit noutaa sen sieltä.

    Terveisin: Li

    VastaaPoista
  12. Lukasin kaikki täs olevat tekstis läpi. Kamala risti on sulle annettu kannettavaks. Omat vaivat tuntuu tollassen rinnal niin pieniltä, vaikka ne välillä vie kaiken energian.
    Ilmeisen hyvin oot kummiskii päässy takas elämää kiinni. Lippiksen nosto sulle siitä.
    Voi lapsparka mitä oot joutunnu näkemää ja kokemaa, tekis mieli sanoo...
    Laitan sut ehottomasti plokilistalle.

    VastaaPoista