sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

"Pelkäätkö silmitöntä väkivaltaa?"

Korvatulpat paisuttavat linjaauton äänet tylpäksi kohinaksi ja omat hengenvetoni katovat siihen. Olen matkalla kotiin. Itken. Mietin nuoria jotka ovat hypänneet veteen pelastuakseen. Mietin miltä kuulostaa pakenevan korvissa automaattiaseen tasainen tahti. Mietin sitä tunnetta kun kauhu valtaa kehon, järjettömyys on tässä hetkessä olemassa. Miten raaka kuolema on totta. Iholla, kylmänä ja karuna, mahdollisena. Itken, itken heitä, itken itseäni, itken elämää ja maailmaa.

Ajattelen ikävää, joka valtaa myöhemmin omaiset. Kauhun, tuskan ja ikävän sekoitus, toistuva kysymys: miten tämä voi olla mahdollista? Ja miten minä ja niin moni muukin tänään vain jatkaa elämäänsä. Minä olen menossa teatteriin. Voinko mennä? Millon teatterissa yleensäkin voi käydä? 




Haluaisin lähteä Norjaan. Haluaisin, että voisin tehdä jotain. Seistä yhden siskon, äidin, veljen, isovanhemman vieressä ja ottaa osakseni osan pelosta, osan ahdistuksesta. Vain olla siinä ja ottaa pois edes hiukan kaikesta siitä musertavasta kauhuudesta. Katsoa silmiin ja löytää yhteisymmärryksen uudesta toivosta. Saada vahvistusta omalleni. Toivon, että voisin tehdä sen. Toivon niin joka kerta, kun lehden sivulta paljastuu uusi kauhu. Ja niitä tulee aina vain lisää.


Illalla vastaan Helsingin Sanomien kysymykseen. Siksi, että haluan tietää kuinka moni pelkää. Noin puolet. Noin puolet pelkää ja minä heidän kanssaan. 

Voisimmeko vain rakastaa pelon sijaan?

lauantai 9. heinäkuuta 2011

Riippumattopuut.


Kävelen tyhjän talon huoneissa. Seison hetken vanhassa huoneessani, katselen kuluneita tapetteja, tuolin jättämiä jälkiä parketissa. Kävelen portaat, joista toinen askelma narahtaa tutusti. Painan käteni vielä kerran keittiön tasolle. Jääkaapin edestä lattia on tummunut, siihen hajosi kerran laatikollinen kananmunia.  Vilkaisen takapihaa, se on peittynyt lumen alle. Taloon muuttaa uusi perhe. Luulin ettei kukaan haluisi koskaan asua siinä, mutta niin vaan se myytiin.

Myöhemmin keväällä pikkusisko kertoo, että näki talomme etupihalla vanhat portaiden kaiteet. Taloa remontoidaan.
Seuraavana kesänä hiivin talon takana olevasta puistosta metsikön läpi takapihan rajalle. Ihmisiä grillaamassa, meidän takapihalla. Toivottavasti ne eivät koskaan kaada isän riippumattopuita.

Vuosi vuoden jälkeen kävelen muka huomaamattomasti talon ohi. Huppu syvälle päähän vedettynä, aurinkolasit silmillä, jottei entiset naapurit tunnista. Se muuttuu; ulkoroskis on vaihdettu, istutukset ovat vaihtuneet laatoituksiin, ulkopinta maalattu. Oman huoneeni ikkunassa vilahtaa ihminen. Kadulla yksi naapureista tunnistaa minut. Mies katsoo minua pitkään. Tervehdin häntä vaivautuneesti. Ihan niin kuin emme olisi koskaan tunteneetkaan, en olisi koskaan potkaissut palloa heidän pihalleen, käynyt katsomassa perhoskokoelmaa. Saanut lasillista mehua heidän olohuoneessaan.
En enää kuulu tänne. Mutta se kuuluvuus pyyhkäytyi pois ensimmäisellä kirveen iskulla. Rauhallinen naapuristo oli kauhuissaan aamulla kun poliisin teipit olivat ilmestyneet etuovelle. Kankeasti he antoivat lausuntoja lehtiin. “Urheileva pariskunta, mukavat lapset.” “En olisi ikinä uskonut.” “He olivat rehtejä ihmisiä.”
Mitäköhän olisin osannut sanoa heistä.

Tänä kesänä kurkkaan taas puiston metsiköstä pihalle: etsin tuttuja kiinnekohtia, vaan nyt, puut ovat poissa.