maanantai 6. kesäkuuta 2011

Muutama vuosi sitten.

Muutama vuosi sitten, heränneenä leikkauksen jälkeisestä tilasta. Tähän aikaan oli todennäköisesti ensimmäiset tutkintakuulustelut. Hoitaja laittoi tippaani kipulääkettä. Poliisi pyysi poistumaan. Minä vain makasin ja olin hiljaa. 

Sairaalassa olo oli kummallisen rauhallista. Valkoista. Aurinko paistoi huoneeseemme sisään. Ulkona puut olivat kasvattaneet kesäiset lehdet. Katupöly tuoksui vierailijoiden iholla. Katsoimme televisiosta lastenohjelmia. Hoitajat toivat välillä mehua.

Joskus en nukkunut öisin. Ja välillä nukuin. Joskus nukahdin kesken aamiaisen. Joskus nukahdin illalla ja heräsin yöhön. Aika menetti hetkeksi merkityksensä. Mutta aina herätessäni kauhu tarttui ensimmäiseen hengenvetoon. Mihin oikein olen herännyt? Onko tämä minun elämäni?  Ja aina varmistaakseni, vilkaisin pikkusiskon sänkyyn. Siinä hän makasi, pienenä ja haavoittuneena, yleensä hereillä, tuijotti eteensä tai katsoi telkkaria. Minusta tuntuu, ettei hän nukkunut ollenkaan. 

 Ja joka kerta hereillä ensimmäisenä mietin: selvitäänköhän me?

Ja nyt, muutama vuosi myöhemmin, kirjoitan, että sellaista on elämä.

5 kommenttia:

  1. Ja joka kerta hereillä ensimmäisenä mietin: selvitäänköhän me?
    Ja nyt, muutama vuosi myöhemmin, kirjoitan, että sellaista on elämä.

    Parikuukautta omasta tapahtumastani, ja mietin edelleen miksi näin piti käydä..en usko että selviän, en halua jättää muita, tämä on elämä, elämä on armoton, miks mun pitää tuntea armoa muita kohtaan? sellasta se elämä on...

    VastaaPoista
  2. Jostain syystä elämä vaan vie eteen päin, vaikka ei aina jaksaisikaan. Ja kaikkein kauheimmatkin painajaiset, jonain päivänä ne antaa jo pikkuisen tilaa elämän makuisille ajatuksille. Seuraavana päivänä taas vähän enemmän. Aika on kummallinen juttu. Toivon sinulle koko sydämestäni valoisempia päiviä.

    VastaaPoista
  3. Sellaista elämä on. Välillä se kantaa, välillä tuo koettavaksi täysin käsittämätöntä - rankkaa, lähes kestämätöntä. Ne pienet valonkajastukset toivottavasti auttavat meitä kaikkia eteenpäin - mihin?
    Sinulle kaikkea hyvää toivotta
    - T <3

    VastaaPoista
  4. Kiitos tästä blogista. Luin kaikki kirjoituksesi yhdeltä istumalta. Se on niin repivän kaunis ja surullinen, mutta kuitenkin eteenpäin kulkeva.
    Saa taas miettimään kuinka vähän täällä on apua tarjolla ajoissa niille, jotka sitä tarvitsevat.
    Sinä selviät. Voimaa siihen matkaan.

    VastaaPoista
  5. Luin blogisi läpi kahdessa illassa. Nukkuumaan käydessä rintaa puristi ja pala tuntui kurkussa. Mietin, koetin ajatella omalle kohdalle. Sanat eivät riitä kertomaan.. Lämpimiä ajatuksia sinulle ja läheisille. olette kestäneet paljon, mutta teillä on valoisa tulevaisuus. tiedän sen. Jatka kirjoittamista! Noora

    VastaaPoista