tiistai 21. kesäkuuta 2011

Vaikeuksia.

Minulla on erään ihmisen kanssa vaikeuksia. Arvostelujen ja muun panettelun jälkeen suljin kauhuissani blogini ja vieläkin olen hiukan kauhuissani, mutta avasin tämän jälleen. Pelästyin vain, että blogiani väärinkäytettäisiin, vaikka hassua kyllä, olenhan laittanut jo tämän internetlevitykseen. Vieläkin myllertävät siis ristiriitaiset tunteet paljastumisesta ja siitä, että joku keksii jotain... joka loukkaa. 


Tiedän, että aiheeni on arka ja koskettaa varmasti muitakin. Muistutan vielä, että kirjoitan tässä vain omasta elämästäni, en yritä kertoa muille miten pitäisi olla. Ja kirjoitan siksi, koska pidän kirjoittamisesta. En siksi, että haluan "vinkua" tai koska "en halua ottaa vastuuta mistään." 
Haluan myös kertoa, että minulla menee myös usein ihan kivasti. En vain elä niitä hetkiä, joita kirjoitan tässä blogissa. Nyt on vaan sen aika, että kirjoitan niistä vaikeista hetkistä, uskallan jotenkin vihdoinkin kohdata ne. En uhrina, vaan sillä tavoin, että ne ovat osa elämääni.


Ja toivon, että tulevaisuudessakin voin jakaa näitä kirjoituksia muiden ihmisten kesken. Ja toivon, että muutkin kokisivat tämän ja omien kokemusten jakamisen arvokkaaksi.


Olen pahoillani, jos olen koskaan loukannut ketään kirjoituksillani, se ei ole tarkoitukseni.


yst. 
kirjoittaja

maanantai 6. kesäkuuta 2011

Muutama vuosi sitten.

Muutama vuosi sitten, heränneenä leikkauksen jälkeisestä tilasta. Tähän aikaan oli todennäköisesti ensimmäiset tutkintakuulustelut. Hoitaja laittoi tippaani kipulääkettä. Poliisi pyysi poistumaan. Minä vain makasin ja olin hiljaa. 

Sairaalassa olo oli kummallisen rauhallista. Valkoista. Aurinko paistoi huoneeseemme sisään. Ulkona puut olivat kasvattaneet kesäiset lehdet. Katupöly tuoksui vierailijoiden iholla. Katsoimme televisiosta lastenohjelmia. Hoitajat toivat välillä mehua.

Joskus en nukkunut öisin. Ja välillä nukuin. Joskus nukahdin kesken aamiaisen. Joskus nukahdin illalla ja heräsin yöhön. Aika menetti hetkeksi merkityksensä. Mutta aina herätessäni kauhu tarttui ensimmäiseen hengenvetoon. Mihin oikein olen herännyt? Onko tämä minun elämäni?  Ja aina varmistaakseni, vilkaisin pikkusiskon sänkyyn. Siinä hän makasi, pienenä ja haavoittuneena, yleensä hereillä, tuijotti eteensä tai katsoi telkkaria. Minusta tuntuu, ettei hän nukkunut ollenkaan. 

 Ja joka kerta hereillä ensimmäisenä mietin: selvitäänköhän me?

Ja nyt, muutama vuosi myöhemmin, kirjoitan, että sellaista on elämä.