torstai 19. toukokuuta 2011

Totta.

Yritän vetää kiinni farkkujen ylintä nappia. Mahani iho rytistyy housun napin ja kankaan väliin. Katson itseäni peilistä, juurihan nämä farkut menivät päälleni. Nämä viisi vuotta sitten ostetut. Tuijotan itseäni. Vaihdan takaisin harmaat verkkarit.

Noin kuukauden elin. Söin tryffelikastikkeessa kalaa trendikkäässä ravintolassa. Maistoin uusia jäätelöitä Esplanadin puistossa. Nukuin sopivasti pommiin. Ostin hyvää kahvia mukaan pienestä kahviputiikista. Tein paljon töitä. Tapasin kollegoita hienoissa tilaisuuksissa. Join itseni humalaan, useasti. Kävin lenkillä. Näin ihmisiä, nauroin, juttelin. Minulla oli mielipiteitä. Olin onnistunut. Olin löytämässä itsestäni jotain tärkeää. 

Sitten. Vain yhtenä samanlaisena aamuna; totaalinen välinpitämättömyys.

Lopetan yhdessä työssä. Lopetan toissa työssä. Katson opintorekisteriotettani: opintopisteitä kevätlukukaudelta nolla. Olen lihonut. Tukkaani ei ole värjätty. En olekaan tehokas tuottaja, menestynyt urbaani nuori. En näytäkään niin hyvältä kun viime viikolla luulin. En näytä mutta sillä ei ole väliä. Millä oli?

Käperryn tietokoneen ääreen ja alan naputtamaan päiväkirjaani. Kaikki ne sanat jotka työnsin hetkeksi kotiverkkareiden takataskuun, nakattuna sängyn alle. Alistuneena otan ne taas käyttööni, alan kirjoittaa elämästäni. Siitä mikä on totta.

3 kommenttia:

  1. Totta on myös se, että olet ihana, taitava, herkkä ihminen, jolla on mielipiteitä, joilla on merkitystä. Menestys ja hienot ravintolat ja juhlajuomat – ihanaa, koukuttavaa, extraa, mutta eivät kenellekään aivan oikeasti ”totta”. Totta ovat myös ahdistus ja raskaat kokemukset, mutta silti huomaan kirjoituksistasi, että elämä kantaa vaikeuksista huolimatta. Voimia sinulle!

    VastaaPoista
  2. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Luulen, että siinä urbaanissa kaupunkilaisneito elämässä vain täys ääliö ei koe täysin tyhjiä hetkiä. Olen samaa mieltä toisen kommentoijan kanssa, ei se ole totta se maailma. Mutta toisinaan hauskaa ajanvietettä kai. Itse en uskalla sitä viettää, koska pelkään niitä tyhjiä hetkiä sen kaiken keskellä. Olet uskomattoman reipas, ei niinkuin tyttöjen kuuluu olla, vaan oikeasti täysin uskomattoman vahva. Kukaan ei voi ymmärtää sinua, mutta toivon silti että tukijoita sinulla on. Minä ainakin haluaisin olla. Ja kun aiemmin mietit, että lukeeko tätä kukaan, niin luulen että asia on juuri niin, että tätä ei ole helppo kommentoida. Korallihuulipuna on huomattavasti helpommin lähestyttävä aihe. Paljon voimia!

    VastaaPoista