tiistai 31. toukokuuta 2011

Se tapahtuu muualla.

Linnanmäeltä kantautuu palaneen hattaran tuoksu. Ilmassa leijailee valkoisia voikukan siemeniä ja selkääni pitkin valuu hikinoro. Kesä. Isä opetti minut rakastamaan vuoristorataa. Myötäilemään kallistuksia. Istun isän edessä, turvassa. Sitten isä meni oluelle ja minä jäin katselemaan purkka-automaatin palkintoja lasin takana. En koskaan saanut sellaista. Raharaja tuli aina yllättäen. Mutta silti, oluelle.







Siinä on ristiriitansa. Kun vanhemmat ovat kuolleet. Haluaisi niin ajatella vain ihanaa lapsuutta. Kaikki ne kauniit totuudet. Muistaa että oli hyvin. Mutta joskus se on sanottava ääneen, että kaikki ei ollutkaan niin onnellista. Isä sammuneena pöydän ääressä. Äiti huutamassa yöllä. Niitä on vaikea miettiä. Koska he ovat kuolleet. Kuolleista ei puhuta pahoja asioita.

Ajoittain mietin, oliko muillakin välillä kotona inhottavaa. Vai oliko tämä sittenkin niin ennustettavissa: laman kourissa henkeä haukkova perhe, lähiöperhe, konkurssi, koulukiusaus, riidat, alkoholi...


Että ihmiset voivat todeta tyydyttyneinä: juuri tuollaisissa perheissä, ei koskaan meillä.

9 kommenttia:

  1. Oli muillakin. Ja on. Eipä silloin ajatella kuin päivä eteenpäin.

    VastaaPoista
  2. Olin oikeasti onnellinen kun isäni kuoli. Olen vähäsen vieläkin. Nyt osaan nähdä jo asioita tekojen takana. En silti hyväksy, ymmärrän vain vähän paremmin. Olen tullut siihen tulokseen että kyllä kuolleista saa pahaa ajatella ja puhua, muutoin joutuisin hiljaa nielemään ja tukahduttamaan kaiken pahan sisälleni.

    Toisinaan ajattelen että miksi kaikki paha on tapahtunut juuri minulle. Ympärillä ihmiset elävät onnellista elämää. Mutta ehkä he eivät vain puhu, en minäkään puhunut ennenkuin kaikki oli ohi. -Miia

    VastaaPoista
  3. 1990-alun lama oli julmaa aikaa, sen jälkiä näkyy pitkälle. Silloin jaettiin kansa häviäjiin ja voittajiin. Hiljainen suomalainen mies tarttuu ahdistuksessaan pulloon, eikä siitä mitään hyvää seuraa.

    Miten näiden laman lapsien elämä on mennyt. Heidän jotka olivat herkässä iässä tuolloin tai syntyivät siihen?

    VastaaPoista
  4. Et ole kaikkia ajatuksiasi aiheesta (uskaltanut) julkaista tässä, huomaan! Vielä on matkaa eheyteen?

    VastaaPoista
  5. Mulla on rakkaat ja hyvät vanhemmat ja heidän kanssaan hyvät välit, ja lapsuus oli pääasiassa onnellinen ja turvallinen. Silti on myös huonoja muistoja, joskus alkoholista, joskus rahapulasta.
    Ei tavallinen elämä ole täydellistä. Ollakseen "ihan tavallisia" ei lapsuudenmuistojenkaan tarvitse olla täydellisiä kiiltokuvia, vaan valoa ja varjoja, toivottavasti enemmän valoa.

    VastaaPoista
  6. Totta. Aika monella perheellä on ne omat jutut, jotka satuttavat, kipeät ja salatut. Itse olen käynyt niitä läpi pikku hiljaa. Äidin kuolema sai aikaan sen, että pystyin rehellisesti tunnustamaan ettei kaikki asiat olleet todellakaan hyvin. Puhumattomia asioita, salaisuuksia oli meilläkin. Onneksi oma elämäni ja oma perheeni ei jatka samaa tapaa. Uusi yhteys isään ilahduttaa. Ehkäpä me tämän ajan aikuiset olemme monessa asiassa viisaampia ja fiksumpia. Ymmärrämme avoimuuden tärkeyden ja sen miten turvallinen lapsuus antaa tukevan pohjan. Tekstisi ovat todella kauniisti kirjoitettu. Olet lahjakas ja herkkä kirjoittaja. Lämpimin ajatuksin. Anna

    VastaaPoista
  7. Äitini on kuollut. Pitkään alitajunta kielsi ajattelemasta hänestä pahaa. Musta möykky kasvoi sisällä, valitsin huonoja miehiä, joiden kanssa oli paha olla.
    Sitten eräänä päivänä tuska purkautui valtavana itkuna, aivan valtavana...Niistin räkää ja kyyneliä litroittain...alta tuli suru ja pettymys...oikeesti äiti oli viimeisinä vuosinaan alkoholisoitunut ja mielisairas eikä saanut hoitoa jota olisi tarvinnut...hän ei kyennyt antamaan sitä mitä kasvavana nuorena olisin tarvinnut...jäin paljosta paitsi, minullekin kävi huonosti...Ja sitten äiti kuoli ja minä jäin. Ja paha olo tuli ja jäi.

    Minäkään en ehtinyt tuntea äitiäni, hän oli 40v kun kuoli. On vain muutama valokuva ja rikkinäinen Leijona-kello.

    Nuoruuskuvissa äiti näyttää ujolta ja onnelliselta. Mitä hän ajatteli? Mitä hän tunsi? Poimiko hän kukkia kedolta? Haaveliko? Tuijottiko poutapilviä ja kaipasi ihastustaan? Tunsiko aamuisin kasteen varpaisssaan ja iltaisin nauttiko paahteisen päivän jälkeisestä keltaiseta valosta?

    En voinut auttaa häntä tarpeeksi. En pelastaa.

    Itseni auttaminen ja pelastaminen äidin kuoleman jälkeen tuntui yhtä toivottomalta, mutta päivä kerrallaan se on onnistunut.

    VastaaPoista
  8. Kyllä ainakin meillä vaikutti oli lama, potkut ja riidat. Väkivalta, masennus, aviorikokset, kiusaus jne. Vaikka kukaan ei surmannutkaan toista. Mutta ihan hyvin tuo olis voinut sattua sekin, miksei? Eli suunnilleen kellä hyvänsä vois sattua silloin, kun elämä on tietyssä pisteessä. Siltä ainakin tuntuu.
    Vaikka jokaisen oliskin helpompi oman turvallisuuden tunteen takia ajatella, että "ei meillä ikinä" / "ei ikinä enää sitä mahdollisuutta"... Ja niin jotkut ajattelevatkin. Ne jotkut, joilla on se positiivisuuden illuusio kunnossa.
    Meidän väkivaltaa nähneiden oma illuusio on ehkä tuo, että ajatellaan niitä positiivisia muistoja. Juuri niitä ihania ja kauniita muistoja. Tuntuis niin pahalta ja julmalta muistella loputtomiin pahoja muistoja. Kun olihan paljon hyvääkin. Vaikka oli pahaa, mutta ei se ole koko totuus; oli myös hyvää.

    VastaaPoista
  9. Kyllä sitä muillekkin sattuu..perheeni on kokenut aika paljon viime aikoina..tai sanotaan viime vuosina. Skitsofreniaa, itsemurhaa, lamaa, aivoverenvuotoa, masennusta, anoreksiaa, lastenkotia, ja viimeisenä ollut adhd diagnoosi. Ja voin vaan sanoa että eläminen ilman tuota diagnoosia on ollut raskasta, ja käytös jossa kuulee 10v pojan sanovan äidillee että kun hän on "iso" hän tappaa äidin. Sitä jokapäivä peläten. Voin vaan sanoa että miljoonat itkut itketty. Elämä sattuu, elämä opettaa. Toivon sinulle parasta tulevaisuudellesi ja toivottavasti pärjäilet mahdollisimman hyvin <3

    VastaaPoista