sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Kotipiha.

Tasainen rytmi kuuluu naapurin pihalta. Välillä aidan takaa vilahtaa ponihäntä, kun trampoliini heittää tytön korkeammalle ilmaan. Äitienpäivä ja minä istun poikaystäväni vanhempien pihalla, kahvi kädessä, tietokone sylissä. Kohta poikaystäväni vaahdottaa kermavaahdon, asettelee lautaselle mansikat ja avaa pienen samppanjapullon, niin kuin joka vuosi. Minä seuraan sivusta. Aurinko lämmittää paljaita varpaitani, muistelen taas äitienpäivää, kun pikkusisko rakensi lumiukon meidän takapihalle. Iskä otti valokuvia ja meitä nauratti.

Olen edelleen käynyt äitienpäivänä haudalla vain kerran. Se oli inhottavaa. Mutta eilen iski kateus: "Miks me aina mennään sun porukoille?" tivaan poikaystävältäni bussissa matkalla hänen lapsuudenkotiin. "Ens vuonna mä haluun lähtee haudalle. Sä voit käydä moikkaan sun äitii vaikka joka ikinen aamu." En edes oikeasti halua haudalle. Ajattelen vain kuinka epäreilua. Katselen bussista ulos ja mietin äitiä. Kuinka äiti leikkii nukkuvaa äitienpäiväaamuna. Mietin äidin kasvonpiirteitä, ne eivät ole vieläkään hämärtyneet. Äiti on aina yhtä selkeänä, katsoo minua, niinkuin äidit katsovat lastaan:  rakastavasti, hyväksyen, ylpeänä. Ei ole samanlaista hyväksyntää. Yhtä pyyteetöntä. Ehdotonta.

Nyt istun vieraalla pihamaalla. Tutulla, mutta ei kuitenkaan omalla. Tunnen jo nämäkin nurkat, tiedän mitä on vajan vieressä, missä on piilotettuna haravat, mihin nostetaan talven jälkeen puutarhatuolit. Mutta en tiedä, missä on kasvanut kuusi kymmenen vuotta sitten, ovatko muurahaiset kiivenneet sankoin joukoin sen runkoa pitkin. Mihin pystyi rakentamaan majan parhaiten. Minkä pensaiden välistä pääsi livahtamaan naapurin puolelle. Minkä kukkapenkin äiti aina kitki ensimmäisenä.

Lapsuudenkoti, kävelen joskus sen ohi kotipaikkakunnallani käydessäni. Se tuntuu kummalliselta. Että se on jokun toisen. Jonkun toisen majat, kaiverrukset puunrungossa. Minulta se vain katosi. Yhdessä yössä. Äitienpäivät, haravointi, ja naapureiden kanssa jutustelu. Nostan etupihan rajalta lehden ja tunnustelen sitä. Katson taloa, se on niin samanlainen. Katson makuuhuoneeni ikkunaan, tutkin alakerran ulkoseiniä. Onko joku muukin repinyt kivijalasta taskuun kiiltävimpiä kiviä, vaikka äiti kielsi. Sama ränni on vieläkin vinossa. Puristan lehteä kädessäni. Se on meidän. Oli. Huomaan kuinka joku on ikkunassa ja lähden nopeasti kävelemään poispäin talolta. Tiputan lehden matkalla.

5 kommenttia:

  1. Hyvä ystävä,
    kaikki, mikä sinulla on ollut, seuraa mukanasi aina - on osa sinua, ei katoa milloinkaan. Pidä siitä kiinni.
    Kaikkea hyvää alkavaan kesään!
    Voimahalaus T <3

    VastaaPoista
  2. Mietin sua eilen, äitienpäivänä ja ajattelin että täytyy tulla toivottamaan voimia päivään. En kuitenkaan päässyt koneelle -niin, olin itsekkin siellä poikaystävän porukoilla. Äitienpäivät, isänpäivät ja muut juhlapäivät ovat raskaita. Enää en itke, tuska on hellittänyt.
    -Miia

    VastaaPoista
  3. Kiitos paljon T ja Miia. Miia Aina kun lukee näitä kommentteja niin niistä kumpuaa kaiken jaetun melankolian kautta positiivista energiaa. Kiitos.

    VastaaPoista
  4. Jumala suokoon sinulle tyyneyttä hyväksyä asiat joita et voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitkä voit. Ja viisautta erottaa nämä toisistaan..(Jumala sellaisena kuin hänet käsität)
    Voimia elää päivä kerrallaan!

    VastaaPoista
  5. löysin blogisi ja muuta en voi sinulle sanoa kuin voimia. Olet joutunut kokemaan jotain todella pahaa, jota yksikään, joka ei itse ole samaa kokenut, ei voi ymmärtää.
    kipu ei koskaan lakkaa, mutta ehkä joku päivä, ehkä, siitä tosiaan tulee vähän siedettävämpää.
    ja sinulla on aina ne hyvät muistot.

    VastaaPoista