tiistai 31. toukokuuta 2011

Se tapahtuu muualla.

Linnanmäeltä kantautuu palaneen hattaran tuoksu. Ilmassa leijailee valkoisia voikukan siemeniä ja selkääni pitkin valuu hikinoro. Kesä. Isä opetti minut rakastamaan vuoristorataa. Myötäilemään kallistuksia. Istun isän edessä, turvassa. Sitten isä meni oluelle ja minä jäin katselemaan purkka-automaatin palkintoja lasin takana. En koskaan saanut sellaista. Raharaja tuli aina yllättäen. Mutta silti, oluelle.







Siinä on ristiriitansa. Kun vanhemmat ovat kuolleet. Haluaisi niin ajatella vain ihanaa lapsuutta. Kaikki ne kauniit totuudet. Muistaa että oli hyvin. Mutta joskus se on sanottava ääneen, että kaikki ei ollutkaan niin onnellista. Isä sammuneena pöydän ääressä. Äiti huutamassa yöllä. Niitä on vaikea miettiä. Koska he ovat kuolleet. Kuolleista ei puhuta pahoja asioita.

Ajoittain mietin, oliko muillakin välillä kotona inhottavaa. Vai oliko tämä sittenkin niin ennustettavissa: laman kourissa henkeä haukkova perhe, lähiöperhe, konkurssi, koulukiusaus, riidat, alkoholi...


Että ihmiset voivat todeta tyydyttyneinä: juuri tuollaisissa perheissä, ei koskaan meillä.

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Sen kesän lopussa.

Kuljetan varovasti sormeani olohuoneen pöydällä. Kesän aikana siihen on kerääntynyt pehmeä tomukerros. Kivitaso on kylmä ja näyttää yksinäiseltä autiossa huoneessa. Pöly leijailee auringonsäteissä, jotka kurkistelevat sälekaihtimien väleistä. Taloa tyhjennetään.

Nostan katseeni seinälle, johon valokuvien kehykset ovat jättäneet haaleat jäljet.

Kuinkakohan nopeasti unohdan millaista oli kun oli koti.

Kävelen yläkertaan. Rappusten kaide on valkoinen, viaton. Lapsena luisuimme salaa kaidetta pitkin, vaikka äiti oli kieltänyt. Roikuimme kaiteiden välipylväissä, tungin pääni niiden raosta. Kiipesimme rappusten alle. Nuorena huolestuin jos reiteni eivät enää mahtuneet pylväiden välistä. Jouluna ripustimme kaiteiden päähän joulusukat, sieltä löytyi adventtiaamuisin suklaata, huonompina aikoina omena. Ajatuksissa päälimmäisenä viime kerta: tarrauduin kaiteesta kiinni, kirkuen, henkeni hädässä. Kirves viilsi päätäni toisella askelmalla. Sävähdän.

Mittaan yläkerran käytävää katseellani. Oma huone toisessa päässä. Tapettiin on jäänyt jälki. Meidän kotimme. Seinillä uudet muistot. Pikkusiskon huoneeseen meneminen puistattaa.

Astun äidin ja isän huoneeseen. Sänky on viety pois ja huoneen perä ammottaa tyhjyyttään. Pienenä kun näin pahaa unta hiivin yöllä äidin ja isän väliin. Usein pikkusisko oli jo siellä. Joskus äiti ja isä sanoivat, että tulee aika ahdasta. Silloin käperryin huomaamattomasti jalkopäähän. Ajattelin, että jos vain saan edes sormenpäälläni koskettaa äidin ihoa, olen turvassa kaikelta.

Katossa on tökerösti maalilla yritetty peittää verijälkiä. Siinä missä yöpöytä oli, on vain pieni pölykasa. Äidin kirjat poissa. Kyykistyn ja kuljetan sormeani parketilla. Tumman läikän kohdalta on puusta lähtenyt paloja. Käyn lattialle makaamaan. Hiljausuudessa vain huudot kuuluvat ajatuksistani.

Makaan ja toivon, että äidin iho olisi tässä.

torstai 19. toukokuuta 2011

Totta.

Yritän vetää kiinni farkkujen ylintä nappia. Mahani iho rytistyy housun napin ja kankaan väliin. Katson itseäni peilistä, juurihan nämä farkut menivät päälleni. Nämä viisi vuotta sitten ostetut. Tuijotan itseäni. Vaihdan takaisin harmaat verkkarit.

Noin kuukauden elin. Söin tryffelikastikkeessa kalaa trendikkäässä ravintolassa. Maistoin uusia jäätelöitä Esplanadin puistossa. Nukuin sopivasti pommiin. Ostin hyvää kahvia mukaan pienestä kahviputiikista. Tein paljon töitä. Tapasin kollegoita hienoissa tilaisuuksissa. Join itseni humalaan, useasti. Kävin lenkillä. Näin ihmisiä, nauroin, juttelin. Minulla oli mielipiteitä. Olin onnistunut. Olin löytämässä itsestäni jotain tärkeää. 

Sitten. Vain yhtenä samanlaisena aamuna; totaalinen välinpitämättömyys.

Lopetan yhdessä työssä. Lopetan toissa työssä. Katson opintorekisteriotettani: opintopisteitä kevätlukukaudelta nolla. Olen lihonut. Tukkaani ei ole värjätty. En olekaan tehokas tuottaja, menestynyt urbaani nuori. En näytäkään niin hyvältä kun viime viikolla luulin. En näytä mutta sillä ei ole väliä. Millä oli?

Käperryn tietokoneen ääreen ja alan naputtamaan päiväkirjaani. Kaikki ne sanat jotka työnsin hetkeksi kotiverkkareiden takataskuun, nakattuna sängyn alle. Alistuneena otan ne taas käyttööni, alan kirjoittaa elämästäni. Siitä mikä on totta.

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Kotipiha.

Tasainen rytmi kuuluu naapurin pihalta. Välillä aidan takaa vilahtaa ponihäntä, kun trampoliini heittää tytön korkeammalle ilmaan. Äitienpäivä ja minä istun poikaystäväni vanhempien pihalla, kahvi kädessä, tietokone sylissä. Kohta poikaystäväni vaahdottaa kermavaahdon, asettelee lautaselle mansikat ja avaa pienen samppanjapullon, niin kuin joka vuosi. Minä seuraan sivusta. Aurinko lämmittää paljaita varpaitani, muistelen taas äitienpäivää, kun pikkusisko rakensi lumiukon meidän takapihalle. Iskä otti valokuvia ja meitä nauratti.

Olen edelleen käynyt äitienpäivänä haudalla vain kerran. Se oli inhottavaa. Mutta eilen iski kateus: "Miks me aina mennään sun porukoille?" tivaan poikaystävältäni bussissa matkalla hänen lapsuudenkotiin. "Ens vuonna mä haluun lähtee haudalle. Sä voit käydä moikkaan sun äitii vaikka joka ikinen aamu." En edes oikeasti halua haudalle. Ajattelen vain kuinka epäreilua. Katselen bussista ulos ja mietin äitiä. Kuinka äiti leikkii nukkuvaa äitienpäiväaamuna. Mietin äidin kasvonpiirteitä, ne eivät ole vieläkään hämärtyneet. Äiti on aina yhtä selkeänä, katsoo minua, niinkuin äidit katsovat lastaan:  rakastavasti, hyväksyen, ylpeänä. Ei ole samanlaista hyväksyntää. Yhtä pyyteetöntä. Ehdotonta.

Nyt istun vieraalla pihamaalla. Tutulla, mutta ei kuitenkaan omalla. Tunnen jo nämäkin nurkat, tiedän mitä on vajan vieressä, missä on piilotettuna haravat, mihin nostetaan talven jälkeen puutarhatuolit. Mutta en tiedä, missä on kasvanut kuusi kymmenen vuotta sitten, ovatko muurahaiset kiivenneet sankoin joukoin sen runkoa pitkin. Mihin pystyi rakentamaan majan parhaiten. Minkä pensaiden välistä pääsi livahtamaan naapurin puolelle. Minkä kukkapenkin äiti aina kitki ensimmäisenä.

Lapsuudenkoti, kävelen joskus sen ohi kotipaikkakunnallani käydessäni. Se tuntuu kummalliselta. Että se on jokun toisen. Jonkun toisen majat, kaiverrukset puunrungossa. Minulta se vain katosi. Yhdessä yössä. Äitienpäivät, haravointi, ja naapureiden kanssa jutustelu. Nostan etupihan rajalta lehden ja tunnustelen sitä. Katson taloa, se on niin samanlainen. Katson makuuhuoneeni ikkunaan, tutkin alakerran ulkoseiniä. Onko joku muukin repinyt kivijalasta taskuun kiiltävimpiä kiviä, vaikka äiti kielsi. Sama ränni on vieläkin vinossa. Puristan lehteä kädessäni. Se on meidän. Oli. Huomaan kuinka joku on ikkunassa ja lähden nopeasti kävelemään poispäin talolta. Tiputan lehden matkalla.

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Pakoreitti.

Havahdun kun naapurin ovea hakataan. Ovikello kiertyy kiivaasti ovessa ja miehen ääni käskee lujalla äänellä avaamaan. Ennen kuin avaan silmäni, käyn automaattisesti läpi päässäni pakosuunnitelman. Se jälkeen vilkaisen kelloa: 03:45. Kuulostetelen käytävää vielä hetken ja annan järjen vallata ajatukseni: baarin sulkemisaika, humala, ala-kerran alkoholisoitunut vanha herra... ei varmaankaan hengenvaaraa. Ovea hakattaan, ovikello vinkuu käytävässä, mies toistaa käskynsä ja kiroilee. Käyn vielä kuitenkin läpi mielessäni käsiaseiden mahdollisuuden, puukotuksen, mies tulee ovestamme kirveellä läpi, pitäisikö soittaa poliisit... 
Makaan paikoillani ja hengitän hiljaa. Kuulen kuinka ovi avautuu ja äänet vaimenevat. Odotan vielä hetken. Nousen ja kävelen keittiöön. Adrenaliini on vienyt yöuneni, todennäköisesti taas muutamaksi tunniksi. Sitä paitsi minulla on nälkä.