lauantai 16. huhtikuuta 2011

Palaset.

Kaivan kassiani ahdistuneena. "Voi paska, mun kännykkä jäi. Hei voikko soittaa siihen nyt heti!" Sykkeeni alkaa nousta. Käteni tärisevät kun nostelen tavaroita ulos laukustani bussipysäkin penkille. Bussi tulee muutaman minuutin päästä. "Sinne se jäi sun työpaikalle. Voi vittu." Poikaystäväni päättää kokeilla, jos ehtisi ennen bussin saapumista juosta hakemaan kännykkäni. Tai ei, hän ei päätä, huudan hänelle: "Haekko nyt sen saatanan kännykän!" Huudan ja en enää välitä muista, puristan käsiäni nyrkkiin. Sitten näen jo bussin, näen ja romahdan. Alan itkeä. "Me ei ehditä. Voi vittu!" Poikaystäväni kävelee takaisin vierelleni: "Älä nyt, kohta tulee seuraava." Mutta minä vain itken. Itken holtittomasti ja kirjoilen lujaan ääneen. "Kun mä en jaksa..." En jaksa odottaa, en jaksa olla, en jaksa kävellä hakemaan kännykkää, en jaksa kaivaa avaimia taskusta ja avata ovea, en jaksa nostaa kännykkää työpaikan pöydältä ja laittaa sitä taskuun. Ennen kaikkea en jaksa enää olla, tehdä yhtään mitään.

En ole jaksanut kirjoittaa ylös työtuntejani, en ole jaksanut painaa sitä print -nappulaa ja täyttää listaa, en jaksa viedä sitä toimistolle, jotta saan palkkaa. En ole jaksanut periä takaisin takuuvuokraa, joka piti palauttaa jo puoli vuotta sitten. En jaksa vastata puhelimeen. En jaksa hymyillä kassaneidille.

Nyyhkytystä illalla, koska vessan ovi ei toimi. Huutoa työhuoneella, koska joku sanoi väärän asian vanhemmistani. Hysteeristä itkua, koska poikaystäväni vastaa tyhmästi tekstiviestiini.

Tänään terapeutti sanoi, että kannattaisi ottaa vähän lomaa tavallisista hommista. Kun on tässä muutenkin tätä työtä tehtävänä. Selailen hermostuneena kalenteriani, joo-o, lomaa, lomaa, no mihinkäs sitä, tossa on yks päivä, ja joo tuolloin voin olla iltapäivällä lomalla... Oma vika, miten taas ajauduin tähän. Se vaan on niin helppo täyttää elämänsä kiireellä, ja olla niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Vaan sitten tulee romahdus. En halua olla se ihminen, joka itkee lohduttomasti ruokakaupassa, koska avokadot on loppu ja huutaa poikaystävälleen puhelimeen, että nyt niitä on saatava jumalauta. Ja raivoaa ystävilleen, herraisä ystävilleen, enpä ole ennen niin kapealle itseäni pakottanut.

Kysyn terapeutilta: selivääkö tästä, pystynkö tasapainoilemaan näiden arkisten vastoinkäymisien ja menneisyyteni kanssa? Voiko minulla olla normaalia elämää? Vai vetäytyvätkö kaikki kovia kokeneet ihmiset jossain vaiheessa, piiloon ja taka-alalle yhteiskunnassa? Koska eivät pysty normaalisti reagoimaan pitkiin jonoihin ruokakaupassa, kaatumiseen jalkakäytävällä. Eivät halua aiheuttaa kohtauksia muiden keskellä. Pitääkö minunkin vetäytyä?

"Ei pidä, kyllä sinä selviydyt." Vedän syvään henkeä. Ok. Näin helppoa se on, kun joku vaan sanoo sen ääneen. Päätän selviytyä, siis. Menen kotiin ja alan karsia menemisiäni. Tänään en tee mitään. Ja huomenna otan taas elämäni haltuun.