torstai 31. maaliskuuta 2011

Elämä.

Uskallan vasta nyt paneutua äidin kuolinsyyselvitykseen. Vaan en sittenkään. Siirrän katseeni paperista harmaaseen senään ja jään tuijottamaan sitä sekunneuksi, minuuteiksi. Seinässä on maalista kuivunut pieni möykky. Se tuntuu vieläkin liian pahalta. 

Kirjotin tänään sähköpostia kaikkien isojen puolueiden johtajille mielenterveystyöstä Suomessa. Yksi vastasi. 

Katson ihmistä kadulla. Häviämme kaikki toistemme sekaan. Mihin minä lopun ja mistä alkaa toinen?

Päässäni on äidin haavoittuneet kasvot ja kädessäni vaateliikkeeseen palautettava paita. "Joo, oota on mulla kuitti." Hymyilen. 

Kuinka moni muu, mietin. Ja kuka meistä on tässä tulevaisuudessa: kuittia ojentamassa, ostamassa uutta paitaa, sopivaa kesälle, ja miettii, onko huomenna enää järkeä laittaa sitä päälle. Mutta ostaa kuitenkin. Elää elämää eteenpäin. Onnesta ja surusta sekaisin samaan aikaan.

5 kommenttia:

  1. Sinullahanon kova draivi. Hyvä!!! e on hyvä merkki.

    Puoluejohtajat ovat kiireisiä ihmisiä.

    En tiedä, millainen sähköpostisi on ollut. Kiihkeä? Asiallinen? Argumentoiva? Tunteisiin vetoava?

    Mutta silti kihelmöin utelaisuudesta näin vaalien alla; minkähän puoleen johtaja vastasi.

    Kerro se minulle joskus.

    Valoilves

    VastaaPoista
  2. Monesti mietin ihan samaa. Meidän näkyvän ulkokuoren alla on toinen todellisuus: sielu, joka voi olla täysin rikki, vuotaa verta, ja jonka olemassaolo ja tila ei välttämättä heijastu ulospäin. Hymyilevät kasvot eivät aina kerro suuresta onnesta. Se voi olla myös suojakeino.

    Kaikkea hyvää kevääseesi!
    - T <3

    VastaaPoista
  3. Monen monituisen mutkan kautta löysin tieni sattumalta blogiisi. Ja kaikki kirjoitukset oli luettava tältä istumalta.
    Kirjoitat niin kauniilla tavalla kaikesta ♥
    Omat tunteet nousivat pintaan ja jouduin hakemaan sen Nessun itselleni...
    Itse olen menettänyt myös molemmta vanhempani.. En niin traagisesti, mutta nuorella iällä. Jouduin ottamaan vastuuta elämästäni jo 11-vuotiaana ja samalla menetin lapsuuteni.
    Jälleen kävin läpi elämän kivut ja koettelemukset, mutta samalla sain uutta voimaa jatkaa omaa elämää eteenpäin pää pystyssä. Vaikka aina en sitä jaksaisikaan.

    Kiitos kun kirjoitat tätä. Eläkä vain lopeta kirjoittamista ♥

    VastaaPoista
  4. Mietin usein, että olet hyvin rohkea, lahjakas ja voimakas nuori ihminen. Vaikka se tekee kipeää.

    Olet oivaltanut sen, että pelkojaan ja heikkouksiaan ja kipeitä (jopa sairaan kipeitä ja vaikeita!) elämänkokemuksiaan vastaan on vain mentävä. Sillä tavalla ne aukeavat.

    On vain harvoja ihmisiä, jotka sellaista kestävät. Mieluimmin monet "lokeroivat" asiat pois(= älyllistävät, hengellistävät tai jotakin muuta). Jokaisella on oma pakoreittinsä, ja se heille elintärkeä. Suotakoon se heille. Mutta se ei nyt meitä auta.

    Mikä sitten auttaa?

    Kenties vain aika. En tiedä.

    Olen ylpeä Sinusta.

    Valoilves

    VastaaPoista
  5. Jem. Tällaisista kommenteista saan myös minä voimaa. Että täällä me vaan porskutetaan eteenpäin, surullisista elämänkäänteistä huolimatta. Kiitos kun kerroit.

    Ja Valoilves, kiitos.

    VastaaPoista