tiistai 8. maaliskuuta 2011

Mustia banaaneja.

- maksapala 300g
- sipuli
- ruisleipää, paahto, sämpylä
- kinkku
- hedelmät
- kananmunat
- pekoni
- kissanhiekka
- mehu
- maito
 -salaatti + vihannekset

Nuhjunen paperi on yksi tärkeimmistä muistoistani. Repäistyn kirjekuoren reunaan kirjoitettu. Löysin sen äidin ostoskassista, vanha kanvas on palvellut perhettämme hyvin. Käytän sitä itse edelleenkin, nyt perheen ruokaostokset ovat muuttuneet läppäriin ja omenoihin. Mutta sen olalle vienti muistuttaa siitä kun oli perhe. Isompi perhe. Piti aina ostaa muovikasseja vielä äidin kassin kaveriksi.

Ostoslista on kirjoitettu lyijykynällä. Tutkin a:n kaarta, k:n silmukkaa, painan ne kaikki tiukasti mieleeni, niin, että ne säilyisivät ikuisesti. Äidin käsiala. En halua unohtaa sitä. Minulla on ikävä sitä, äidin muistilappuja. Keltainen lappu jääkaapin ovessa: muista laittaa kana uuniin. Pahvi taitettu kaurapuuropakkauksen kulmasta: osta pakastevihanneksia.

Ostokset ihan tavallisesta elämästämme. Kyseessä on ollut viikonloppu, minä olen tullut kotona käymään. Ei meillä muuten tuota mehua ja pekonia. Se oli sunnuntaiaamuyö kun äiti ja isä kuoli. Ruoat pilaantuivat pöydillämme seuraavan viikon ajan. Jääkaapissa homehtui leikkeleet. Banaanit tuotiin lähes mustana sairaalaan, veli kävi kotoa hakemassa.  Ei halunnut mennä makuuhuoneisiin, vaan kävi Prismasta ostamassa pikkuhousuja minulle ja siskolle. Muistan kun banaanit tuotiin. Mietin kuinka voin ikinä palata tuohon taloon. Taloon, jossa on niin tyhjää ja hiljaista. Johon on muuttanut kuolema. Jossa ruoat pilaantuvat, pyykit alkavat haista pesukoneessa. Johon pöly laskeutuu pahaa aavistamatta. Veri on imeytynyt parketin rakoihin. 

Poliisit ovat teipanneet etuoven, näin lehdestä kuvan. Meidän koti. 

13 kommenttia:

  1. Lainaan tänne blogistani.

    "Nainen nauraa meidän nauruamme, itkee meidän kyyneliämme, vastaa meidän rakkauteemme, pelkää meidän pelkojamme.
    Nainen elää myötä iloissamme, huolehtii kaikkia huoliamme
    ja kaikki toivomme, kaikki unelmamme nainen toivoo ja uneksii kanssamme."
    -mukaillen tuntematonta-

    Nainen-sanan paikalle sopii kuuluu ehdottomasti sana äiti. Kaikki blogissasi kertoo ja viestittää, että äitisi oli ehdottoman tärkeä sinulle. Ehkä kannat monia hänen ominaisuuksiaan mukanasi. Anna niiden lohduttaa ikävässäsi.

    Niin kovin ikäviä asioita joudut muistamaan, kantamaan mukanasi. Mutta kuinka tärkeää onkaan muistaa. Muistojen seasta on mukava huomata näitä ihaniakin muistoja, joita teksteissäsi pilkahtelee.

    VastaaPoista
  2. Luin kaikki kirjoituksesi läpi yhteen putkeen,järkyttyneenä.. en voi edes yrittää käsittää kauheuksia joita olet joutunut kokemaan. Paljon voimia.

    VastaaPoista
  3. Harmitonta viihdettä, tyhjänpäiväistä ajankulua etsiessäni löysinkin blogisi. Istuin koneella niin kauan, että sain kirjoituksesi luettua. Itkin. Myötätunnosta, surusta, ikävästä. Sinua tuntematonta kohtaan. Oma taitoni järjestellä sanoja ja ajatuksia kalpenee rinnallasi (olet huimaavan taitava!), mutta halusin jättää käynnistäni viestiä. Olen lukenut, olen liikuttunut. Ja haluan ehdottomasti lähettää Sinulle voimia, jaksamista ja kaikkea hyvää mitä vain elämääsi voin toivoa. -miimu

    VastaaPoista
  4. Minäkin luin kaikki blogimerkintäsi yhdellä istumalla, tuli todella paha ja ahdistunut olo. Olet kokenut elämässäsi jotain mitä en edes osaa ymmärtää. En oikein tiedä mitä osaisin sinulle sanoa, halusin kuitenkin jättää käynnistäni viestiä. Olet todella rohkea! Annat kirjoitustesi avulla paljon voimia meille muillekin.. Voimia ja oikein hyvää naistenpäivää Sinulle!

    -E-

    VastaaPoista
  5. Hei,
    tutustuin blogiisi ensimmäistä kertaa eilen. Eilisiltana ja tämän päivän aikana olen lukenut kaikki nämä kirjoituksesi. Viime yönä mietin sinua paljon, samoin tämän päivän aikana. Lukiessa itkettää. Kirjoitat viisaasti. On vaikea sanoa mitään; silti edellisen kirjoittajan tavoin pidän tärkeänä jättää jonkin merkin käynnistäni (ja varmasti luen jatkossakin näitä viestejäsi).

    Elämästä on helppoa ajatella, että se kaikki paha on jossain muualla, ei se kosketa minua. Silti kuten olet todennut, mitä tahansa voi tapahtua kelle tahansa. Sinä olet kokenut enemmän kuin yhdelle ihmiselle on kohtuullista. Silti olet selviytynyt. Olen iloinen siitä, että olet päättänyt valita toivon ja elämän. Sinun elämäsi on ainutlaatuinen ja ainutkertainen; sinä voit tehdä siitä hyvän elämän, sitä ei kannata heittää hukkaan. Olet niin nuori vielä; paljon hyvää ja kaunista on edessä. Olen iloinen myös siitä, että sinulla tuntuu olevan ymmärtävä ja luotettava rakas ihminen rinnallasi. Se on arvokasta.

    Kirjoittaminen on hyvä terapiaväline. Uskon, että blogin pitäminen on hyvä valinta ja saat täältä tukea. Meitä on selvästi niin monta, jotka olemme kirjoituksiasi lukeneet ja jotka toivomme sinun elämääsi valoa ja hyviä asioita.

    Vielä haluaisin sanoa sen, että kirjoituksissasi on myös hyviä muistoja; kauniita muistoja erityisesti äidistäsi. Se ikävä on varmasti vaikea asia; omien vanhenevien, kaukana asuvien vanhempieni kohdalla ymmärrän ehkä pienen pienen osan siitä ikävästä. Onneksi sinulla on kuitenkin niitä kauniita muistoja mitä kantaa mukana ja vanhempasi ovat selvästi jättäneet sinun elämääsi paljon hyvää ja paljon voimaa. Sitä ei kukaan voi viedä pois. Sinun äitisi muisto säilyy sinun ja muiden läheisten ihmisten mukana aina; ja jos sinulla on joskus omia lapsia, voit kertoa heille omista vanhemmistasi, näyttää kuvia. Sillä lailla meille tärkeät ihmiset eivät koskaan kuole.

    Pidä hyvää huolta itsestäsi. Kaikkea hyvää elämääsi toivoo
    - Johanna

    VastaaPoista
  6. Hei!
    Tekstisi on monella tavalla pysäyttävä. Niin kauniisti kirjoitettu, niin vaikeista asioista. Olen samanikäinen kuin sinä ja myös molemmat vanhemmat menettänyt. Jotkin kohdat tekstistä ovat kuin paloja omasta elämästäni. Painajaiset, menetyksen tuska.. Myös kohtia jotka saavat minut hymyilemään. Minullekkin oli ja on äitini käsiala erittäin tärkeä muisto.. Tarkoitukseni oli kirjoittaa enemmän, mutta en löydä sanoja. Ajattelen sinua lämmöllä ja jään odottamaan tarinasi jatkoa. Sanoista ja lauseistasi paistaa että olet sisimmässäsi vahva nainen<3
    -Miia

    VastaaPoista
  7. Kiitos kaikille kannustavista kommenteista. Ne ovat suunnattoman tärkeitä minulle! Ja Miia, sydämeni sykähti kun luin kommenttisi. Kiitos kun jaoit osan elämääsi täällä. Kaikki vertaistuki on kullanarvoista. Voi jospa tuntisin teidät paremmin. Mutta täällä me kaikki tuemme toinen toisiamme, enemmän kuin voisi uskoa.

    Kiitos kaikille.

    VastaaPoista
  8. Luin myös ja pysähdyin pohtimaan.

    En voi tietää tuskasi syvyyttä ja määrää vaikeimpina hetkinäsi. Voin vain yrittää kuvitella.

    Toivon sulle voimia niiden hetkien ja muistojen elämiseen.

    Käyn omaa prosessia elämästäni läpi, hieman erityyppisestä näkökulmasta. Elän toistuvan tuskan kanssa. Joskus tuntuu, että tuskan alle hukkuu ja sieltä ei löydä tietä ulos. Mutta joka kerta valo palaa ja tuskan voi vähäksi aikaa unohtaa ja vain elää elämää. Kauniiden asioiden voimalla jaksaa paljon.

    Muista, että sinäkin joka kerta tuskasi keskeltä löydät takaisin valoon.

    VastaaPoista
  9. Oikein oikein paljon voimia ja iloa kevääseesi
    ja kiitos kun jaksat kirjoittaa.....niin paljon haluaisin sanoa, mutta en osaa...haluaisin halata sinua ja siten valaa sinuun elämäniloa ja voimaa...koin itse juuri äidin menetyksen ja tajuan nyt hitusen paremmin valtavan tuskasi.....jaksamista KL

    VastaaPoista
  10. Hei!
    Edellisessä kirjoituksessasi mainitsit kommenttien lisääntymisen, minä löysin tänne Kotilo-blogin kautta, ehkä useampikin on tehnyt niin. Minulla kesti tovin, ennen kuin rohkenin kommentoida. Se ensimmäinen kommenttini on tuossa 14.2. kirjoituksessasi.

    Tiedän, ettei menetyksiä saisi verrata siten, että kenen kokemus on kamalin, niin kuitenkin helposti ainakin itse teen ja siksi en ole osannut kirjoittaa kuin tuon yhdenlaisen kommentin.

    Kirjoitit äitisi käsialasta ja sen muistamisen tärkeydestä. Ajattelen asiasta hyvin samoin. Äitini kuoli vaikeaan sairauteen ollessani 28 v. Minulla on hyvin vähän mitään, missä näen äitini käsialan, mutta lapsena saamiini kirjoihin äiti on kirjoittanut, että milloin kirja saatu. Käsialan nähdessäni tunnen metkaa läheisyyttä äitiini, tosin ikäväkin kuristaa kurkussa.

    Olen kokenut suht nuorena - minun mittakaavassani - kuolemaa perheessäni, eikä mikään niistä ollut vanhuudenheikkouteen nukahtamista. Äitini lisäksi olen menettänyt isäni (ennen äitiä) ja veljeni. Joskus on (ollut) hyvin katkera, että on menettänyt niin paljon, mutta koska siihen ei ole voinut vaikuttaa mitenkään, niin on oppinut selviytymään jotenkin, välillä paremmin, välillä huonommin. Pitkään minulla oli tuo huonommin, mutta hain keskusteluapua kriisikeskuksesta ja sain käsitellä asioita omassa tahdissani, enkä kokenut hoputtamista (mitä koin sinun terapeuttisi sinulle tehneen, ihminen käsittelee eri asiat vasta sitten, kun on niihin itse valmis, ei yhtään ennen). Keskustelu on ollut minulle merkittävä apu ja monia solmuja sain siellä avattua, sain myös itkeä surujani tarpeeksi, ilman, että tarvitsi ajatella kenenkään tuntevan olonsa vaivautuneeksi.

    Oma tukensa ovat sisarukseni, en ole yksin menneisyyden kanssa ja he tietävät, mitä tarkoitan, jos jotain aiheesta puhun. Hyvin vähän kuitenkin puhumme tapahtuneista, oma tulkintani on, että olemme jossain kohtaa liikaa "uupuneet kuolemaan", joten emme jaksa juurikaan puhua aiheesta, ainakaan keskenämme. Lapsuuden muistelu yhdessä on tärkeää, että muistamme ne hyvät ajat ja asiat. Siihen meni monta vuotta, että lapsuutta ja nuoruutta saatoimme ottaa mukaan keskusteluihimme, mutta hyvä että niin on käynyt.

    Vähän piiloon tässä tekstissäsi jää, että menetit myös kotisi ja kodin turvallisuuden. Se on suuri menetys kaiken muun kokemasi rinnalla. Kodin menetystä ei tajua, ennen kuin sen itse kokee. Isäni kuoltua jouduimme muuttamaan ja rakas koti oli pakko jättää. Tilanne oli toisenlainen kuin sinulla, mutta olen kokenut aika voimakastakin juurettomuutta, kun ei ole sitä kotia.

    Tästä tuli pitkä kirjoitus, yritin välttää tilittämistä, mutta en kyllä yhtään onnistunut. Ajatukseni oli, että jos jokin osa tai ajatus kokemuksistani voisi tuoda sinulle jonkinlaista - vaikka kuinka pientä - tukea, vaikka tilanteemme ovat niin toisenlaiset.

    - pi -

    VastaaPoista
  11. Tämän takia kirjoitan blogia. Jotta ihmiset voisivat jakaa. Erilaisia on tapoja menettää, mutta luulen, että suru ja kaipaus, ne ovat samaa. Riippumatta tilanteesta. Sama tuskainen ikävä, sama tarve kaivaa esiin onnelliset muistot.

    Kiitos taas kaikille.

    VastaaPoista
  12. Se ei ollut sunnuntaiaamuyö. Se oli tiistaita vasten yöllä.

    Valoilves

    VastaaPoista
  13. Sinä et näytä enää pelkäävän mitään. Ja sekin on hyvä merkki.

    Tähän asti on päästy. Ja tästä mennään vielä eteenpäinkin. Ja paljon! Ja huikeata vauhtia, jos se sinusta on kiinni.

    Rohkeutta!

    Valoilves

    VastaaPoista