torstai 24. maaliskuuta 2011

Muisto.

Odotan bussia kymmenen tunnin työpäivän jälkeen. Väsyttää ja on nälkä. Vieressäni heiluu ulkomaalainen mies tukavassa humalassa. Ärsyynnyn. Kaivan kännykän turhautuneena ja alan lukea lukemattomia viestejä. Täti, äidin pikkusisko on kirjoittanut: "Nukuin kesät murrosikäisenä kodin eteisporstuan vintillä, kun halusin pienissä tiloissa oman tilan ja paikan. Seinillä oli kaksi äitisi lyijykynäpiirrosta. Toinen oli Jimi Hendrix ja toinen, jota ensin luulin Jeesukseksi, oli Jukka Tolonen. Ihana ja taitava äiti sulla!" Katson näyttöä ensin pitkään ja sitten naurahdan hiljaa, pian äänekkäämmin. Lämmin tunne kietoutuu ympärilleni, toiselta puolelta ikävä. Mutta ennen kaikkea lämmin. Unohdan nousta bussiin. Ajattelen äitiä ja hymyilen. 

Äiti. Minulla on ikävä sinua, kumpa voisit itse kertoa minulle itsestäsi lisää. Kuka oikeastaan olit, olet? Mitä teit? Mikä sinua ärsytti? Mikä sai sinut nauramaan? Meille jäi liian vähän aikaa tutustua. Jimi Hendrix, no en kyllä olisi arvannut sen musiikin perusteella mitä myöhemmin kuuntelit.

Bussissa annan muiston täyttää minut kokonaan. Rakennan siitä kuvan, näen äidin polviltaan lautalattialla, piirtämässä. Onkohan piirustuksen malli lehdestä? Näen äidin ja tarkastelen häntä. Yritän oppia tuntemaan. Hyvä olo jatkuu kotiin asti. Hyvät muistot. Alan heti kirjoittamaan. Mitä jos muistot häviävät? Kietoudun muistoihin tieukemmin, vaalin niitä, en halua päästää irti. Sukellan niihin. Ne ovat arvokkainta mitä minulla on. Ne ovat kaikki mitä minulla on. Äiti tule lähemmäksi. Puhelin soi taustalla. Kuva äidistä hälvenee. Äiti älä mene. Äiti!

Makaan käpertyneenä sängyssä ja huudan. Itken lohduttomasti. Ja huudan, huudan äitiä.

7 kommenttia:

  1. älä itke, tiedät että äitisi säilyy aina muistoissasi ja sydämessäsi, hän on aina sielä kanssasi

    VastaaPoista
  2. Kaunis muisto ja koskettava kuvaus. Onneksi on muistot!

    VastaaPoista
  3. Vaikka äitisi on kuollut, hän on.
    Ikävää ei ole ilman rakkautta.
    - T

    VastaaPoista
  4. Suru koskettaa syvälle,
    tunkee itsensä läpi sielun ja sydämen.
    Kyyneleet, ne ikävästä kertoo.
    Tyhjentää tyhjäksi, kutistaa pieneksi.
    Ajatus ei kulje, mieli ei muista.
    Ei ole mitään millä asiaa selittäisi, ymmärtäisi.
    Suru yhdistää surijat, saattaa heidät yhteen.
    Ikävä on jokaisella omansa näköinen ja kokoinen.
    Muistot, niistä puhutaan ja niitä vaalitaan.
    Hetket onnelliset kasataan pieneksi hipuksi,
    mitä tarvittaessa taskusta kaivetaan.

    - löysin runoistani tähän sopivan.
    Muistot, onneksi on!

    VastaaPoista
  5. Se vasta olisi kamalaa, jos meillä ei olisi muistoja.

    Kauniita, herkkiä, hauskoja, ärsyttäviä, hyvittavia. Sehän tarkoittaisi, että ihminen, joka meni lopullisesti pois, ei ollut / ole meille tai minulle tärkeä.

    Olen itse ajatellut, että vaikka luopuminen ja elämän tragedioiden hyväksyminen ja vastaanottaminen on kovin raskasta (joskus jopa ylivoimaista) olisi kamalaa, jos en itkisi, surisi - kuorisi sipulia aina uudestaan ja uudestaan...

    Vaikka luulin jo asiat selvittäneeni.

    Joku minua viisaampi on sanonut, että ihminen kuolee tavallaan kaksi kertaa. Ensin fyysisen kuoleman; ja toisen kuoleman sitten, kun ei ole enää ketään toista ihmistä, joka häntä kaipauksella, kiitoksella ja rakkaudella muistaisi.

    Ja vaikka äiti tai isä kuolisivat "normaalisti" vanhuuteen, siltikin aina jää selvittämättömiä asioita... Miksi en kysynyt tai pyytänyt kertoman tätä tai tuota. Vanhempansa haluaa tuntea. Haluaa tietää, mitä he ajattelivat, mistä he unelmoivat, mitä he kaipasivat samanikäisenä kuin itse on. Mutta eihän sellaisesta arjessa puhuta.

    Sellaista on elämä.

    Valoilves

    VastaaPoista
  6. Löysin vasta nyt blogisi, tähän asti olen lukenut alusta. En tiedä mitä osaisin sanoa. Kirjoitat todella kauniisti, kyyneleet nousevat tuon tuosta silmiin ja en voi käsittää miten paljon kipua olet joutunut kokemaan. En voi sanoa, että olisin kokenut läheskään samaa mutta minäkin olen paljon menettänyt. Kuusi vuotta sitten isäpuoleni, kuukausi sitten äitini. Syövälle molemmat. Tiedän kuitenkin jotain kivusta, surusta, ikävästä. Siitä että olo on fyysisestikin huono, ahdistunut, tyhjä... Sanoinkuvaamaton. Tuntuu väärältä, olen 23 ja meillä piti olla yhteistä aikaa ja elämää vielä pitkään. Tarvitsen äitiä. Viime yö meni itkeskellen ja miettien tarinaasi, miksi, voisinpa edes osan surustasi poistaa. sait minut ajattelemaan myös äitiä, viimeisiä päiviä ja yhteisiä muistoja. En voi kun toivoa sinulle paljon voimia ja että tuskasi helpottaa. Olet tajuttoman vahva, hädin tuskin itse edes omistani selviän..

    VastaaPoista