keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

kevät.

Tänään oli paskaa. Ulkona oli paskaa. Taivaasta satoi paskaa. Kuravellikeli.

Farkut likoavat lammikoissa, katuja ei näe. Jalassani on nahkaiset talvikengät. Kumpparit oli eilen, silloin kun oli kuivaa. Auto kaahaa ohi ja pyyhin lentävää kuraa naamaltani. Voi helvetti. Ei näin tapahdu kuin elokuvissa. Ainiin. Näin juuri tapahtuu.

Opettaja hymyilee koulussa. Korjaa kaikki virheeni. Kehun ja suositten hänelle teatteriesitystä, joka on meneillään, kun en muuta keksi puheenaiheeksi. Hän on nähnyt sen jo, totta kai. Hymyilyä. Irvistelyä. Päässä jyskyttävää vitutusta. Hymyilen itsekin. ...olenpa hassu. olenpa huono. kyllä, teen väärin lainaukset. kyllä, tuo oli väärin ymmärretty. aivan, yhdistelen vääriä asioita. en ymmärtänyt, niin aivan, mutta tämä teksti ei ole vielä valmis. olin juuri tulossa siihen. aivan aivan. veit sanat suustani. OLIN JUURI SANOMASSA SEN!!

"Mutta, tyttöseni, ei kannata palauttaa keskeneräisiä kirjoituksia saadakseen ohjausta." Ärsyttää. Haluaisin olla riippumaton, kaikesta. Mutta en ole.  Opettaja hymyilee, ojentaa minulle paperinipun takaisin: ”Minä tiedän että selviät tästä Laura”. ”Minä myös” vastaan ja nyökkään reippaasti. Vaikka tiedän, että ette te tiedä. ETTE TE TIEDÄ! ettetetettete...

Astun isoon kuralätäkköön ja kengän sisään imeytyy vettä. Varpaissa tuntuu inhottavalta. Takki liimautuu selkään kiinni. On hiki ja kylmä samaan aikaan. Kuraa ja harmaata ajatuksissa. Ilmassa leijuu lujaäänistä pätkiin leikattua ulinaa. Ihan kuin se haukkoisi henkeä. Autoja ajaa ohi kolme tunnelissa, jossa melu moninkertaistuu. Epämieluisia hajuja, makuja. Ratiseva hiekka kengän alla aiheuttaa vilunväreitä. Ulinaa, huutoa tiheämmässä tahdissa. Raastavaa katuporan ääntä edessä, rekka ajaa äänekkäästi ohi. Kevään äänet täyttävät ympäristön. Kaivetaan elämä esiin talven alta. Yhtäsoittoista huutoa. UAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA! Räjähdys. Onko se sittenkin päässäni? Saako itselleen nauraa hermostuneesti?

Samanlaista ääntä kuului kotiparvekkeella silloin kun lähelle rakennettiin Nokian isoa teknologiakeskusta. Äiti pesee kattiloita keittiössä, kuuluu pehmeää kolinaa pesuveden läpi. Ulinaa ja kolinaa. Korvat eivät tiedä kummalle puolelle kallistaa. Minä istun parvekkeen lattialla kuuntelemassa, muovinen ruohomatto jättää jälkiä kämmeniin. Havainnoin ulinaa. Jos keskittyy oikein tarkasti voi tuntua kuin koko ääni huojuisi. Se imee mukanaan. Mitä jos olisinkin rohkeampi? Menisikin ihan lähelle. Painaisin korvan kiinni maahan. Antaisin äänen viedä mukanaan.

Kohta on taas sellainen aika. Sen tuntee ilmassa. Samanlainen paine olkapäissä, sormenpäissä, päässä. Sama maa kaivautuu esiin. Samat punaiset jäljet paljastuvat lumen alta, ne jotka ei lähde kulumalla. Lastauslaiturin vieressä käynnistyy moottorisaha ja veren maku nousee voimakkaana suuhuni. Pakko päästä pois. Otan muutaman juoksuaskeleen. Sormikkaani tippuu kuralätäkköön ja minä jatkan matkaani.

3 kommenttia:

  1. Kaupunki elää ja toimii, ääniä riittää ainakin 7.00-16.00. Useimmat ovat sen ajan töissä, sitten hiljenee, rakennustyömaat ja liikenne. Auraajat ja tienhoitajat voit yrittää eristää korvatulpin elämästäsi. Entä muun?

    Muistijälki

    VastaaPoista
  2. Sinulla on ihailtava kyky ilmaista itseäsi. Jopa absurdin ahdistuneen ilmapiirin voi aistia lukiessa ja sitä kautta kuvitella miltä se käytännössä tuntuu ja näyttää. Miten kohtaaminen esim opettajan kanssa näyttäytyy molemmille osapuolille täysin erilaisina.
    Postauksen viimeinen lause kuvastaa hyvin olotilaa.
    Elämä näyttää karut ja kauniit puolensa yhtäaikaa, kevät on siihen juuri sopiva näyttämö.

    VastaaPoista
  3. Ja nyt on vasta maaliskuu. Huhtikuu on kuukausista julmin.

    Valoilves

    VastaaPoista