sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Japani.

Istun ratikassa. Katselen ihmisiä. Japanilaisia. Aasialaisia. Aasialaisten näköisiä ihmisiä. On kuulemma jeesustelua kantaa huolta Japanista, on meillä omatkin ongelmamme. Mutta minä kannan. Näen ihmisiä uutisissa ja ahdistus nousee kurkkuuni. Näen ihmisiä ratikassa ja ahdistus valuu jalkoihin. Näen ihmisiä ja pelkään mitä kaikkea he ovat joutuneet kokemaan. Vieressäni miehellä on kauniit beiget sukat, jotka näkyvät lämpimänruskeiden samettihousujen suusta. Tyylikäs takki. Rattaissa vieressään kaunis lapsi, puettuna iloiseen haalariin. Hän leikkii lapsensa kanssa. Lapsi nauraa rattaissa, joka kerta kun miehen sormi koskettaa hellästi lapsen nenää. Ja minä itken. Itken tätä maailmaa. Hyvässä ja pelossa.

3 kommenttia:

  1. Minuakin itkettää, kaikki maailman pahuus, pelko ja epätoivo. Kaiken menettäminen sekunneissa.

    En voi kuvitella mikä voisi olla kamalampaa kuin kodin, perheen menetys.

    Omat "ongelmat" tuntuu niin pieniltä tämän rinnalla.

    VastaaPoista
  2. Niin, tuota me kaikki varmasti pelkäämme. Menettämistä; lasten, puolison, perheen, kodin,rakkaiden ja elämän. Minä ainakin olen tavallaan elänyt paljon pelon kanssa. Syitä ollut monia, ehkä kaikki kuitenkin lähtenyt ei niin turvallisesta lapsuudesta....
    Olen opetellut elämään ilman pelkoa, helppoa se ei ole. Kaikkea tapahtuu, lähelllä ja kaukana. Välillä kolahtaa tosi lähelle, välillä koskettaa täysin minua.... Kuitenkin pelko jättää jälkiä.
    Menetimme hyvän ystävän hiljan, täysin yllättäen. Lapset menettivät isänsä aivan liian varhain. Mietin, miksi "tuhlaan"elämääni pelon kainalossa? Miksi useimmiten pelko estää nauttimasta? Miksi ei voisi vain elää?? Tämä ystävä eli, ei murehtinut. Onneksi, sillä hän lähti liian aikaisin.

    VastaaPoista
  3. Pelko on outo asia. Hämmentävää tunnistaa näistä teksteistä omat pelkonsa, vaikka minulle ei koskaan oikeasti ole tapahtunut mitään.
    On epätodellista ajatella, että joku on oikeasti kokenut sellaisen tapahtuman, joita itse on pelännyt. Tuntuu että joskus pelko on niin läsnä ja mielikuvitus niin vahva, että pelkää itseään ja omaa mieltään.
    Muistan vaan jo tosi nuoresta pohtineeni kaikkea pahaa mitä voisi tapahtua; tulipaloa, maailmanloppua. Mihin puuhun hyppäisin parvekkeelta?

    Luin blogisi viikko sitten maanantaina, yöllä, enkä sitten saanut nukuttua. Tiesin, ettei pitäisi lukea, kun olen niin herkkä. Luin silti, ja nyt palasin katsomaan oletko kirjoittanut lisää. Ihmismieli on vaan niin hiton utelias... En kyllä koskaan osta iltalehtiä, kuten sivusit niitä, ne ovat mielestäni liian roisia luettavaa.

    Toivon sinulle kaikkea hyvää, ja toivon että tämä toimii vertaistukena muille jotain järkyttävää kokeneille. On varmaan sellasia tunteita, että on ainut kelle on tapahtunut jotain sellasta, eikä kukaan muu voi ymmärtää... Mielestäni on hyvä, että kerrot miten vaikeaa ihmisen on päästä tuollaisten hoitoon, ja uskomatonta että olet itsekin vielä joutunut jonottamaan terapiaa tapahtumien jälkeen. Jo se, että hakee apua, pitäisi aina ottaa vakavasti. Itse kävin päälle parikymppisenä psykologilla, joka sanoi ettei mulla oo ongelmia mutta jos vielä kymmenen vuoden jälkeen ajattelen samalla lailla niin sitten on!
    Masennus vaivaa ajoittain. Mietin välillä miten asiaa ois voitu viedä eteenpäin jos se mies olis ottanut minut vakavissaan jo silloin.

    Kuitenkin, kevättä kohti mennään, toivon sinulle valoa elämään ja toivoa sielun sopukoihin***
    t.Heli

    VastaaPoista