sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Hiihtämässä poikaystävän kanssa.

Pakkanen muuttuu lämmöksi kun poikaystäväni tulee kuiskaamaan niskan iholle: "mitä se täti sano?" "Ei mitään, meinasi kuulemma kaatua, paljon havuja laduilla." Aurinko paistaa silmiimme kun yritämme tihrustaa toisiamme säteiden läpi. Juomme pillimehua, ja katsomme kun kevät vie joen jäitä mennessään. Sukset nojaavat kaidetta vasten ja poikaystäväni olkapäistä nousee höyry. Tädistä tuli mieleen äiti. "Tiedäks mun pitää viedä sut joskus hiihtään sinne missä menin aina äidin kanssa, paljon enemmän mäkiä, paljon vähemmän hiihtäjiä tiukoissa trikoissa." Vaikka on tämäkin ihan hyvä. Kepeämpi reitti. Kaupunkiympäristössä hiihtäminen on hiukan kepeämpää. 

Joskus ihmiset kysyvät minulta, miten pystyn elämään kaiken tämän jälkeen. En ole mikään supernainen, luulen että yllättävän moni pystyisi. Annan aikaa, otan aikaa, järjestän päiviä, jolloin en tee mitään. Kirjoitan blogia. Käsittelen asioitani. Mitä enemmän uskallan katsoa taakseni, sitä paremmin rohkenen kurkottaa tulevaisuuteen. En enää juokse kotiin bussipysäkiltä, peläten että minua seurataan ja pian murhataan, en ainakaan joka kerta. En enää epäile, että yössä ikkunan toisella puolella vaanii aina paha. Uskallan nukkua yksin kotona, en tarkista unen saapuessa vielä kerran pakoreittejä. Sykkeeni ei enää pomppaa, ainakaan niin paljon kuin aikasemmin, kun mökillä ystävien kanssa joku päättää tehdä polttopuut. 

Kirjoitan kaikesta pahasta, jotta uskallan elää.  Jotta voisin käydä töissä unettomien öiden jälkeen ja uskoa, että ne häviävät pikkuhiljaa. Jotta uskallan juoda itseni humalaan pelkäämättä että sekoaisin. Jotta minulla on voimia halata ystävää, joka on menettänyt läheisensä.

En kirjoita siksi, että en uskaltaisi kuopata meneitä vaan siksi että olen vihdoinkin tarpeeksi rohkea kohdatakseni ne. 

Enkä halua odottaa eläväni vasta prosessin jälkeen. Joskus sitten kun kaikki on käsitelty. En usko, että ikinä yht'äkkiä unohtaisin tämän kaiken. Enkä haluakaan.

Aion vastedeskin kirjottaa, ja aion vastedeskin elää tämän kaiken rinnalla. Se ei määritä minua, mutta se on piitänyt minulle uudet häilyvät ääriviivat. 

10 kommenttia:

  1. Ei ole sanoja. Vain hiljaisuus.

    Luin kaiken, yhdeltä istumalta. En siksi, että olisin halunnut mässäillä kokemuksellasi, en. Yleensä välttelen kaikkea välivaltaa, enhän lue edes niitä lööppejä, jotka jossain mainitsit. Jätän ne juuri sen takia, että niiden takaa puuttuu tämä kirjoittamasi.

    En ole kokenut mitään vastaavaa, mutta ihailen rohkeuttasi. Oma, tämän rinnalla pienen pieni traumani, on myös blogina. Toivottavasti jollekin vertaistukena. Itse koin kuoleman läheisyyden, mahdollisuuden, vaikkakin se oli synnytyksen yhteydessä. Laukaisi minussa voimakkaan akuutin ja postraumaattisen stressireaktion.

    Kaikkea hyvää elämääsi. Aurinkoa päiviisi. Rauhaa öihisi.

    VastaaPoista
  2. Hui. Kuten ylläolevakin, luin kaiken kerralla. Unohdin mennä syömään. Kirjoitat minusta hienosti, vaikka aihe onkin vaikea. Vaikein. On hankala kommentoida, mutta halusin yrittää sanoa edes jotakin.

    Minuakin pelottaa, vaikkei oikeastaan ehkä syytä ole. Tai on. Niinkuin jossain merkinnässä olit täällä kirjoittanut: mitä tahansa voi käydä kenelle tahansa, koska tahansa. Poikaystävä herää öisin saattamaan vessaan. Poikaystävä sytyttää valot edellä, jotta voin aamuisin ja öisin mennä syömään. Poikaystävä ottaa kainaloon, kun näen pahoja, pelottavia unia.

    Onneksi sinullakin on hänet. Joku, joka pitää huolta.

    VastaaPoista
  3. Minäkin luin ja itkin.
    Lupaan lukea jatkossakin.
    Kiitos, kirjoitat kauniisti.

    VastaaPoista
  4. Hei,

    voiko sinuun ottaa yhteyttä sähköpostitse?

    VastaaPoista
  5. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  6. Hei Kati,
    en uskalla laittaa tänne omaa s-postiani, jos voisin mahdollisesti laittaa yhteystietoni sinulle?

    VastaaPoista
  7. Juuri näin.

    "En kirjoita siksi, etten uskaltaisi kuopata menneitä, vaan siksi, että ymmärtäisin ja käsittäisin paremmin menneen ja voisin sitten jatkaa elämääni."

    Menneitten kuoppaaminen ei ole tarpeen.

    Ei voi jatkaa elämäänsä, jos ei käsittele niitä asioita, jotka ovat menneisyydessä.

    Ihmisellä, jolla ei ole menneisyyttä - sillä ei ole myöskään tulevaisuutta.

    Joku viisas on sanonut: "Ihminen, joka ei muista menneisyyttään, on tuomittu toistamaan sitä." En koskaan muista sen kirjailijan nimeä oikein Santayana - kenties.

    Vaolilves

    VastaaPoista
  8. Niin kuin pari muutakin mua ennen, luin kaiken kerralla (mun piti alkaa nukkuu pari tuntia sitten mut törmäsin tähän sun blogiin) ja itkin. Vieläkin itkettää ku aattelee, mitä oot joutunu kokemaan..
    Luen jatkossakin.

    VastaaPoista
  9. Hei kaikki, kiitos tärkeistä kommenteista. Jännittää tämä kommenttien lisääntyminen. Se tuntuu hyvältä, mutta myös erikoiselta. Varsinkin kun tätä varmaan jo lukee enemmän kuin kourallinen ihmisiä, joitakin varmaan blogini kummastuttaa, ehkä jopa ärsyttää. Julkaisen myös sellaiset kommentit, ehkä ne herättävät keskustelua.
    Mutta en vieläkään osaa vastata oikein takaisin, jotenkin olisi kiva pitää tätä virtuaalivuorovaikutusta yllä. Luen kyllä kaikki, hyvin ajatuksella, makustelen niitä... ja sitten en taas tiedä mitä vastata. Kuitenkin, kiitos.

    VastaaPoista
  10. Vaikka menneisyyteen katsominen saattaa kuristaa kurkkua tai lamaannuttaa, jatka rakas kirjoittamista. Voimia on haettava arjen rutiineihin ja elämän suurempiin mullistuksiin monen nurkan takaa, hyvä jos kirjoittaminen on niistä yksi. Minä olen saanut sinulta voimaa viime aikoina yllin kyllin. Kiitos!

    Tiedän, että olit tosissasi kun sanoit, että voin herättää keskellä yötä pelaamaan lautapelejä jos uni ei tule. Arvostan sitä, että istut luonani tuntikaupalla, vaikka päiväohjelmasi olisi kiireinen; töitä, koulua, julkkaribileet, toinen duuni, parisuhdettakin pitäisi hoitaa. Vaikket olisi supernainen, niin superystävänä varsin onnistunut.

    Äläkä stressaa kommentteihin vastaamisesta. Kirjoitit joskus aiemmin rusketusraidoista, kokovartalouimapuvuista ja ystävistä. Eivät ystävät arpiasi kavahda vaikka niitä hiljaa saattavatkin katsoa, ehkä siihen pätee hieman sama kuin kommentointiin. "Oikeita" sanoja on mahdoton löytää, aina ei tiedä milloin kuuluu avata suunsa, harvoin se on edes tarpeen. Läsnä voi olla, ihan hiljaa.

    k.

    VastaaPoista