torstai 31. maaliskuuta 2011

Elämä.

Uskallan vasta nyt paneutua äidin kuolinsyyselvitykseen. Vaan en sittenkään. Siirrän katseeni paperista harmaaseen senään ja jään tuijottamaan sitä sekunneuksi, minuuteiksi. Seinässä on maalista kuivunut pieni möykky. Se tuntuu vieläkin liian pahalta. 

Kirjotin tänään sähköpostia kaikkien isojen puolueiden johtajille mielenterveystyöstä Suomessa. Yksi vastasi. 

Katson ihmistä kadulla. Häviämme kaikki toistemme sekaan. Mihin minä lopun ja mistä alkaa toinen?

Päässäni on äidin haavoittuneet kasvot ja kädessäni vaateliikkeeseen palautettava paita. "Joo, oota on mulla kuitti." Hymyilen. 

Kuinka moni muu, mietin. Ja kuka meistä on tässä tulevaisuudessa: kuittia ojentamassa, ostamassa uutta paitaa, sopivaa kesälle, ja miettii, onko huomenna enää järkeä laittaa sitä päälle. Mutta ostaa kuitenkin. Elää elämää eteenpäin. Onnesta ja surusta sekaisin samaan aikaan.

Vetoan teihin äänestäjät, päättäjät, ihmiset.

Luen uskomatta toistamiseen, mitä tutkintapöytäkirjassa sanotaan: "Ei mielisairauteen viittaavaa." "Äidin hoitoonmenoa tuetaan." Mitä ihmettä? Luen ja luen. Vaan ei se muutu. Miten onkin voitu arvioida niin väärin? Miten monen psykiatrin tapaamisen jälkeen vieläkin luullaan, että perhe on vain ylihuolehtivainen, ei pojassa mitään vikaa. "On ulkoselta olemukseltaan siisti." "Ei merkkejä mielenhäiriöstä." "Masentunut." Masentunut? Suomessa on vain yksi mielisairaus: masennus. Ja masennukseen on lääkkeet. Masennus parantuu kun siihen on lääkkeet, kaikki ovat joskus masentuneita, masennus on helppo diagnoosi. Entä persoonallisuushäiriö, entä skitsofrenia? Me maallikkona äidin kanssa oltiin jo tultu tähän tulokseen, mutta mistä me läheiset mitään tiedetään. Äiti toistaa kuin rikkinäinen levy, eri tapaamiskerroilla, eri psykiatreille: "Poika on itse täysin kykenemätön hakemaan apua." Mutta kukaan ammattilainen ei näe hänessä mitään vikaa. 

Yksityinen psykiatri, sellaiseenhan otetaan yhteyttä kun kunnalla ei ole aikaa paneutua potilaisiin. Näppäilen hänen numeronsa kännykkään. Hän vastaa puhelimeen ystävällisesti. Sanon nimeni selkeästi. Hän pyytää vielä toistamaan sukunimeni ja minä painotan jokaista tavua. Hänen äänensä kiristyy. "Mitä asia koskee?" Mieleni tekisi heti huutaa: mikä sinua vaivaa?! Miten voit vieläkin olla samassa työssä? Nostat palkkaa hyvällä mielellä, jakelet masennusdiagnoosejasi, mikä helvetti meni pieleen?! Sykkeeni nousee.
"Veljeni oli asiakkaasi muutamia vuosia sitten." "Kyllä ...En voi kertoa hänestä mitään." "Mutta olen ymmärtyänyt, että jos tapaukseen liittyy rikos, vaitiolovelvollisuus raukeaa..." "Joo, en ole kyllä kuullut ikinä tuollaisesta, kiitos soitostasi." "Odota! Etkö voi kertoa mitään, minkälainen veljeni oli sillon?" "En. Kiitos hei." "Mutta! Oon vihdoinkin siinä vaiheessa, että haluaisin tietää..." "Onko sinulla ongelma?" Naurahdan: "No on mulla paljonkin onglemia, mutta voisitko kertoa miten..." "Voit kysyä asioita veljeltäsi itse." "En ole nähnyt häntä sen jälkeen ja siksi haluaisinkin..." "En voi kertoa veljestäsi mitään, mutta jos sinulla on ongelmia, voit varata ajan." Tämä särähtää korvaani, olen aina luulut että eettisesti toimiva psykiatri ei hoida saman perheen jäseniä. "Jos varaan ajan, voinko siellä kysyä veljestäni?" Hänen äänensä tiukentuu: "Silloinhan se koskisi taas veljeäsi. No niin, kiitos soitostasi." En osaa enää sanoa mitään, lopetan puhelun.

Turha soitto. Turha psykoterapeutti. Mikä tässä maailmassa on vikana? Mikä? Olen ravoissani, ei olisi pitänyt soittaa. Voiko tämä koskaan muuttua? 

Taas vaalit. Ketä kannattaa äänestää? Kuka on tärkeällä asialla? Tekisi mieli painattaa koko veljeni sairaskertomus Helsingin Sanomien kanteen. Ehkä silloin jokin asia liikahtaisi. Ehkä joskus joku ottaa tämän asiakseen. 
Ettei tällaista enää ikinä, ikinä, koskaan joutusi kukaan kokemaan.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

kevät.

Tänään oli paskaa. Ulkona oli paskaa. Taivaasta satoi paskaa. Kuravellikeli.

Farkut likoavat lammikoissa, katuja ei näe. Jalassani on nahkaiset talvikengät. Kumpparit oli eilen, silloin kun oli kuivaa. Auto kaahaa ohi ja pyyhin lentävää kuraa naamaltani. Voi helvetti. Ei näin tapahdu kuin elokuvissa. Ainiin. Näin juuri tapahtuu.

Opettaja hymyilee koulussa. Korjaa kaikki virheeni. Kehun ja suositten hänelle teatteriesitystä, joka on meneillään, kun en muuta keksi puheenaiheeksi. Hän on nähnyt sen jo, totta kai. Hymyilyä. Irvistelyä. Päässä jyskyttävää vitutusta. Hymyilen itsekin. ...olenpa hassu. olenpa huono. kyllä, teen väärin lainaukset. kyllä, tuo oli väärin ymmärretty. aivan, yhdistelen vääriä asioita. en ymmärtänyt, niin aivan, mutta tämä teksti ei ole vielä valmis. olin juuri tulossa siihen. aivan aivan. veit sanat suustani. OLIN JUURI SANOMASSA SEN!!

"Mutta, tyttöseni, ei kannata palauttaa keskeneräisiä kirjoituksia saadakseen ohjausta." Ärsyttää. Haluaisin olla riippumaton, kaikesta. Mutta en ole.  Opettaja hymyilee, ojentaa minulle paperinipun takaisin: ”Minä tiedän että selviät tästä Laura”. ”Minä myös” vastaan ja nyökkään reippaasti. Vaikka tiedän, että ette te tiedä. ETTE TE TIEDÄ! ettetetettete...

Astun isoon kuralätäkköön ja kengän sisään imeytyy vettä. Varpaissa tuntuu inhottavalta. Takki liimautuu selkään kiinni. On hiki ja kylmä samaan aikaan. Kuraa ja harmaata ajatuksissa. Ilmassa leijuu lujaäänistä pätkiin leikattua ulinaa. Ihan kuin se haukkoisi henkeä. Autoja ajaa ohi kolme tunnelissa, jossa melu moninkertaistuu. Epämieluisia hajuja, makuja. Ratiseva hiekka kengän alla aiheuttaa vilunväreitä. Ulinaa, huutoa tiheämmässä tahdissa. Raastavaa katuporan ääntä edessä, rekka ajaa äänekkäästi ohi. Kevään äänet täyttävät ympäristön. Kaivetaan elämä esiin talven alta. Yhtäsoittoista huutoa. UAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA! Räjähdys. Onko se sittenkin päässäni? Saako itselleen nauraa hermostuneesti?

Samanlaista ääntä kuului kotiparvekkeella silloin kun lähelle rakennettiin Nokian isoa teknologiakeskusta. Äiti pesee kattiloita keittiössä, kuuluu pehmeää kolinaa pesuveden läpi. Ulinaa ja kolinaa. Korvat eivät tiedä kummalle puolelle kallistaa. Minä istun parvekkeen lattialla kuuntelemassa, muovinen ruohomatto jättää jälkiä kämmeniin. Havainnoin ulinaa. Jos keskittyy oikein tarkasti voi tuntua kuin koko ääni huojuisi. Se imee mukanaan. Mitä jos olisinkin rohkeampi? Menisikin ihan lähelle. Painaisin korvan kiinni maahan. Antaisin äänen viedä mukanaan.

Kohta on taas sellainen aika. Sen tuntee ilmassa. Samanlainen paine olkapäissä, sormenpäissä, päässä. Sama maa kaivautuu esiin. Samat punaiset jäljet paljastuvat lumen alta, ne jotka ei lähde kulumalla. Lastauslaiturin vieressä käynnistyy moottorisaha ja veren maku nousee voimakkaana suuhuni. Pakko päästä pois. Otan muutaman juoksuaskeleen. Sormikkaani tippuu kuralätäkköön ja minä jatkan matkaani.

torstai 24. maaliskuuta 2011

Muisto.

Odotan bussia kymmenen tunnin työpäivän jälkeen. Väsyttää ja on nälkä. Vieressäni heiluu ulkomaalainen mies tukavassa humalassa. Ärsyynnyn. Kaivan kännykän turhautuneena ja alan lukea lukemattomia viestejä. Täti, äidin pikkusisko on kirjoittanut: "Nukuin kesät murrosikäisenä kodin eteisporstuan vintillä, kun halusin pienissä tiloissa oman tilan ja paikan. Seinillä oli kaksi äitisi lyijykynäpiirrosta. Toinen oli Jimi Hendrix ja toinen, jota ensin luulin Jeesukseksi, oli Jukka Tolonen. Ihana ja taitava äiti sulla!" Katson näyttöä ensin pitkään ja sitten naurahdan hiljaa, pian äänekkäämmin. Lämmin tunne kietoutuu ympärilleni, toiselta puolelta ikävä. Mutta ennen kaikkea lämmin. Unohdan nousta bussiin. Ajattelen äitiä ja hymyilen. 

Äiti. Minulla on ikävä sinua, kumpa voisit itse kertoa minulle itsestäsi lisää. Kuka oikeastaan olit, olet? Mitä teit? Mikä sinua ärsytti? Mikä sai sinut nauramaan? Meille jäi liian vähän aikaa tutustua. Jimi Hendrix, no en kyllä olisi arvannut sen musiikin perusteella mitä myöhemmin kuuntelit.

Bussissa annan muiston täyttää minut kokonaan. Rakennan siitä kuvan, näen äidin polviltaan lautalattialla, piirtämässä. Onkohan piirustuksen malli lehdestä? Näen äidin ja tarkastelen häntä. Yritän oppia tuntemaan. Hyvä olo jatkuu kotiin asti. Hyvät muistot. Alan heti kirjoittamaan. Mitä jos muistot häviävät? Kietoudun muistoihin tieukemmin, vaalin niitä, en halua päästää irti. Sukellan niihin. Ne ovat arvokkainta mitä minulla on. Ne ovat kaikki mitä minulla on. Äiti tule lähemmäksi. Puhelin soi taustalla. Kuva äidistä hälvenee. Äiti älä mene. Äiti!

Makaan käpertyneenä sängyssä ja huudan. Itken lohduttomasti. Ja huudan, huudan äitiä.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Japani.

Istun ratikassa. Katselen ihmisiä. Japanilaisia. Aasialaisia. Aasialaisten näköisiä ihmisiä. On kuulemma jeesustelua kantaa huolta Japanista, on meillä omatkin ongelmamme. Mutta minä kannan. Näen ihmisiä uutisissa ja ahdistus nousee kurkkuuni. Näen ihmisiä ratikassa ja ahdistus valuu jalkoihin. Näen ihmisiä ja pelkään mitä kaikkea he ovat joutuneet kokemaan. Vieressäni miehellä on kauniit beiget sukat, jotka näkyvät lämpimänruskeiden samettihousujen suusta. Tyylikäs takki. Rattaissa vieressään kaunis lapsi, puettuna iloiseen haalariin. Hän leikkii lapsensa kanssa. Lapsi nauraa rattaissa, joka kerta kun miehen sormi koskettaa hellästi lapsen nenää. Ja minä itken. Itken tätä maailmaa. Hyvässä ja pelossa.

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Kotona.

Jokin viileä osuu minua selkään. Tuntuu kuumalta. Tuntuu kummalliselta. Silmissäni sumenee sekunnin murto-osaksi. Tuuperrun maahan polvilleni. Yritän ottaa seinästä tukea. Käteni haparoivat ilmaa ja olo tuntuu raskaalta. Tapetti tuntuu polttavalta. Parketti on tahmea ja lämmin. Käännyn ympäri lattialla. Kaikki on sekavaa, hidasta, hillittyä, kaaoottista. Äidin ja Isän tuskanhuudot käytävän toisessa päässä. 

Jalkani eivät liikahdakaan ja istun hölmistyneenä huoneeni edessä lattialla. Päässä suhisee. SHHhhuuuuuuuuuuuuuSHHHHHHHH. Kuin television lumisaderuutu. Nojaan taaksepäin ja kohotan katsettani.

Aluksi näen vain tummia läikkiä kunnes huomaan, että joku seisoo suoraan edessäni. Hän pitää kaksin käsin kiinni kirveestä kohottaen sen  päänsä päälle ottaakseen vauhtia. Katson häntä, hänen silmiin. Ne ovat täynnä keskittymiskykyä. Hänen koko kehonsa on keskittynyt. Silmät mustat, katse tyhjä, tuskainen, kummallinen. Kieli keskellä suuta. Katson häntä hetken, hetki tuntuu pitkältä. Tämä lyönti, tämä on ratkaiseva lyönti. Ilma katkeaa ja tunnen tömähdyksen koko kehossani. Aavistan osuman kallossani ja jotain, kuumaa painetta käsivarsissani. Yrittäessäni torjua. Hän hätkähtää hetkeksi, hän ei ollut varautunut vastarintaan. 

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Mustia banaaneja.

- maksapala 300g
- sipuli
- ruisleipää, paahto, sämpylä
- kinkku
- hedelmät
- kananmunat
- pekoni
- kissanhiekka
- mehu
- maito
 -salaatti + vihannekset

Nuhjunen paperi on yksi tärkeimmistä muistoistani. Repäistyn kirjekuoren reunaan kirjoitettu. Löysin sen äidin ostoskassista, vanha kanvas on palvellut perhettämme hyvin. Käytän sitä itse edelleenkin, nyt perheen ruokaostokset ovat muuttuneet läppäriin ja omenoihin. Mutta sen olalle vienti muistuttaa siitä kun oli perhe. Isompi perhe. Piti aina ostaa muovikasseja vielä äidin kassin kaveriksi.

Ostoslista on kirjoitettu lyijykynällä. Tutkin a:n kaarta, k:n silmukkaa, painan ne kaikki tiukasti mieleeni, niin, että ne säilyisivät ikuisesti. Äidin käsiala. En halua unohtaa sitä. Minulla on ikävä sitä, äidin muistilappuja. Keltainen lappu jääkaapin ovessa: muista laittaa kana uuniin. Pahvi taitettu kaurapuuropakkauksen kulmasta: osta pakastevihanneksia.

Ostokset ihan tavallisesta elämästämme. Kyseessä on ollut viikonloppu, minä olen tullut kotona käymään. Ei meillä muuten tuota mehua ja pekonia. Se oli sunnuntaiaamuyö kun äiti ja isä kuoli. Ruoat pilaantuivat pöydillämme seuraavan viikon ajan. Jääkaapissa homehtui leikkeleet. Banaanit tuotiin lähes mustana sairaalaan, veli kävi kotoa hakemassa.  Ei halunnut mennä makuuhuoneisiin, vaan kävi Prismasta ostamassa pikkuhousuja minulle ja siskolle. Muistan kun banaanit tuotiin. Mietin kuinka voin ikinä palata tuohon taloon. Taloon, jossa on niin tyhjää ja hiljaista. Johon on muuttanut kuolema. Jossa ruoat pilaantuvat, pyykit alkavat haista pesukoneessa. Johon pöly laskeutuu pahaa aavistamatta. Veri on imeytynyt parketin rakoihin. 

Poliisit ovat teipanneet etuoven, näin lehdestä kuvan. Meidän koti. 

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Hiihtämässä poikaystävän kanssa.

Pakkanen muuttuu lämmöksi kun poikaystäväni tulee kuiskaamaan niskan iholle: "mitä se täti sano?" "Ei mitään, meinasi kuulemma kaatua, paljon havuja laduilla." Aurinko paistaa silmiimme kun yritämme tihrustaa toisiamme säteiden läpi. Juomme pillimehua, ja katsomme kun kevät vie joen jäitä mennessään. Sukset nojaavat kaidetta vasten ja poikaystäväni olkapäistä nousee höyry. Tädistä tuli mieleen äiti. "Tiedäks mun pitää viedä sut joskus hiihtään sinne missä menin aina äidin kanssa, paljon enemmän mäkiä, paljon vähemmän hiihtäjiä tiukoissa trikoissa." Vaikka on tämäkin ihan hyvä. Kepeämpi reitti. Kaupunkiympäristössä hiihtäminen on hiukan kepeämpää. 

Joskus ihmiset kysyvät minulta, miten pystyn elämään kaiken tämän jälkeen. En ole mikään supernainen, luulen että yllättävän moni pystyisi. Annan aikaa, otan aikaa, järjestän päiviä, jolloin en tee mitään. Kirjoitan blogia. Käsittelen asioitani. Mitä enemmän uskallan katsoa taakseni, sitä paremmin rohkenen kurkottaa tulevaisuuteen. En enää juokse kotiin bussipysäkiltä, peläten että minua seurataan ja pian murhataan, en ainakaan joka kerta. En enää epäile, että yössä ikkunan toisella puolella vaanii aina paha. Uskallan nukkua yksin kotona, en tarkista unen saapuessa vielä kerran pakoreittejä. Sykkeeni ei enää pomppaa, ainakaan niin paljon kuin aikasemmin, kun mökillä ystävien kanssa joku päättää tehdä polttopuut. 

Kirjoitan kaikesta pahasta, jotta uskallan elää.  Jotta voisin käydä töissä unettomien öiden jälkeen ja uskoa, että ne häviävät pikkuhiljaa. Jotta uskallan juoda itseni humalaan pelkäämättä että sekoaisin. Jotta minulla on voimia halata ystävää, joka on menettänyt läheisensä.

En kirjoita siksi, että en uskaltaisi kuopata meneitä vaan siksi että olen vihdoinkin tarpeeksi rohkea kohdatakseni ne. 

Enkä halua odottaa eläväni vasta prosessin jälkeen. Joskus sitten kun kaikki on käsitelty. En usko, että ikinä yht'äkkiä unohtaisin tämän kaiken. Enkä haluakaan.

Aion vastedeskin kirjottaa, ja aion vastedeskin elää tämän kaiken rinnalla. Se ei määritä minua, mutta se on piitänyt minulle uudet häilyvät ääriviivat.