tiistai 8. helmikuuta 2011

lääkkeet!

Sairaalassa alan saamaan lääkkeitä. Eri kokoisia. Eri värisiä. Sieltä muistan lähes kaiken, paitsi siirron heräämöstä osastolle. Todennäköisesti sillon saan entistä vahvempia rauhoittavia, ettei paniikki häiritsisi toipumista, heräämistä todellisuuteen ja kipuun. 
Saan lääkkeitä eri asioihin. Saan kaikkea tuplasti. Kipu, ahdistus ja unettomuus on helppo korjata. Todellisuuden taju, se vähän vaikeampaa.

Lääkkeet saapuvat aina vaaleanpunaisissa pienissä muovisissa purkeissa. Jostain syystä säästän ne kaikki, laitan mukit sisäkkäin sairaalasänkyni vieressä olevaan pöydän laatikkoon. Sillon tällön myöhemmin kotona nostan esiin lähes metrinkorkuisen purkkitornin ja mietin kuinka paljon lääkkeitä voi syödä muutaman päivän aikana.


Poistun sairaalasta apteekin kautta. Apteekissa ojennan reseptinipun tytölle tiskin takana. Tätä aamuisin. Tätä iltaisin. Tätä kipuun. Tätä paniikkiin. Tätä ahdistukseen. Hyvä niin. Tabletti sulaa kielelläni ja mieleni muuttuu läpinäkyväksi. Antakaa minun nukkua.


Kuukausien jälkeen alan miettimään mitä pitäisi jättää pois. Tehdään suunnitelmia, joissa ei pysytä. Nukkuminen onkin yllättävän vaikeaa. Ahdistus tulee kuristamaan kurkkuun. Mahaan sattuu. En halua ikinä nousta. Lääkkeet vaihdettaan vahvempiin, ihan sama mulle mitä, kunhan saan henkeä.


Muutaman vuoden päästä alan taas vähentämään lääkkeitä. En tajua miten olen voinut herätä rauhoittavien jälkeen voimatta pahoin. Ahdistuneena pilkon leipäveitsellä ympyränmuotoista pilleriä vieläkin pienempiin osiin. Mitä vähemmän lääkkeitä syön, sitä sekavammaksi ne minut saa. Aamulla hoipertelen keittiöön ja kaadan kahvia kupin reunan ohi. Avaan toisen lääkkeen kapselin ja kaadan puolikkaan annoksen pientä vaaleanpunaista jauhetta kämmenelleni. Näistä ei edes tehdä miedompia versoita. Lääkelaboratoriota muistuttavat toimenpiteeni saavat itseni tuntemaan väärinkäyttäjäksi, likaiseksi. 


Olemme menneet mökille. Seuraavana päivänä alan voida pahoin. Tiedän, että en ole ottanut aamuista lääkettäni kahteen päivään. Ne ovat kotona. Hymähdän hermostuneena ja kroppani saa etovia sykäyksiä aivoista. Seuraavana päivänä makaan lattialla ja päässäni jyskyttää. Suu kuivuu. Ajamme lähikylän apteekkiin ja huokaan helpotuksesta kun liikkeen ovi kilahtaa astuessani sisään. Ojennan reseptin tädille tiskin takana. Hän sanoo korostuneella suomellaan: "tämä on ikävä kyllä tilaustuote." "..." Kuuma paine valuu käsiini. Tuijotan häntä. "...mut, mun on pakko saada ne. Heti. " Alan itkeä. Täti katsoo minua paheksuen. Kävelen takaisin autoon. Tärisen. "Meidän on pakko mennä kotiin."


Olen vihainen lääkäreille. Miksei tästä kerrottu? Kysyn vierotusoireista. Saan toteavia vastauksia; tällästä tämä on. Siinä menee aikaa. Voin pahoin kuukausia. 


Tänään aamulla puolitan tottuneesti lääkkeen. En ole ottanut sitä muutamiin päiviin. En edes huomaa sitä enää, mutta otan lääkkeen silti. Onneksi vain enää tämä yksi. Olen valmis kohtaamaan totuuden.

2 kommenttia:

  1. Ihmeen paljon sitä näköjään ihminen fyysisesti kestää tässä medikalisoituneessa maailmassa - maailmassa, joka kuvittelee pystyvänsä kaiken hoitamaan lääkkeillä.
    Kaikkein tärkeintä - rakkautta, huolenpitoa - ei lääkkeet kuitenkaan pysty antamaan.
    Näitä haluan sinulle, Lappura, viestini kauttaa välittää
    - T <3

    VastaaPoista
  2. Paljon voimaa ja rakkautta ja valoa <3

    VastaaPoista