maanantai 14. helmikuuta 2011

Kauhu-uni.

Istun autossa hänen vieressään. Pikkusiskoni makaa sylissäni ja puhuu sekavia. Seonnut pelosta. Silitän hänen otsaa, hän katsoo minua. Yritämme etsiä meille kaikille hoitopaikkaa. Olemme seisseet jonoissa, kulkeneet loppumattomia rappusia. Uni on murretuja värejä ja ahdistuneita raameja. Kukaan ei usko, että pikkusiskoni ei pärjää yksin. Minä en pärjää yksin.
Auto ajaa autiolla tiellä, yhtä äkkiä näen tienvarressa ruumiin. Ja toisen. Näen useita kuolleita ihmisiä maassa, ajamme hiljaa heidän ohitseen. Pikkusiskoni yrittää sanoa jotain mutta en saa siitä selvää. Kauhu hiipii selkärankaani pitkin. Käännän hitaasti katseeni häntä kohti. Näen kuinka mielipuolinen päättäväisyys kasvaa hänen silmissään. Hän riiputtaa kieltään ulkona ja katselee kiihtyneesti ruumiita ja meitä vuoronperään. Hän tulee lähemmäksi.  Tunkeutuu katsellaan syvälle kauhuuni. Huuto alkaa purkautua minusta. 
Ensin vaimeana, sitten täynnä pelkoa. 
Herään heti, mutta jatkan huutamista silti. Haluan olla varma siitä, haluan olla varma, että tämä painajainen ei ole tällä kertaa totta. Huudan, ulahdan, huudan poikaystävääni nimeltä. Hän herää ja kuiskaa nimeni. Hän puhuu minulle hassuista nalleista, kietoo käteni ympärilleni. Hän ei tunne tämän kauhun teitä. Hän sanoo shhh ja puhaltaa niskaani. Jännityn, sillä siltikin kauhu tunkeutuu kehojemme väliin, erottaa meidät. Olemme aivan kiinni mutta niin kaukana. Kuulen hänen hengityksen tasaantuvan. Kuuntelen sitä ja vaivun uudestaan samaan hirveään hetkeen.


Aamulla tiedän, minkälainen tästä päivästä tulee. Makaan sängyssä ja yritän saada kiinni elämästä lukemalla uutisia kännykästä. Menen liian myöhään suihkuun ja juoksen syömättä bussiin. Bussin tärinässä painan pääni ikkunaan ja suljen silmäni. Yritän saada vielä kerran levollista unta. Pysäkin vierestä haen kahvin ja työpaikalla sytyttäessä valoja yritän keskittyä kauhun sijasta päivän ohjelmaan. 
Istun pöytäni ääressä kuuliaisesti ja teen mitä pitääkin tehdä. En puhu paljoa. En syö koko päivänä töissä, unohdan. Istun koneen ääressä ja yritän unohtaa pelon.


Illalla tulen tyhjään kotiin ja annan kaiken olla hiljaa. Kokeilen. Syön keittoa, luen postit, hiljaisuus muuttuu painavaksi, soitan ystävälle, puhumme valokuvista ja jostain illan keikasta; en ole tulossa, olo on kipeä. Luen uutisia, pyörittelen sanoja koulutehtävässä. Koko ajan kehoni muistaa yön jännitteenä sormenpäissä, möykkynä mahassa. Keitän teetä. Voitelen keittiössä toista näkkileipää ja sitä murenee matolle. Silloin herpaannun, jalat pettävät alta, luisun jääkaapin ovea pitkin lattialle, kyyneleet valuvat paidan etumukselle ja itken ääneen. Itken lujaa ja tiedän että tästä painajaisesta ei voi herätä. 

2 kommenttia:

  1. Haluan vain kertoa, että olen lukenut blogisi ja luen vastakin, luen, vaikka ahdistaakin, mutta on tärkeää, että sinun kokemuksesi tulee nähdyksi ja siten kuulluksi. Miksi se on tärkeää; minä ajattelen, että sinua voisi jotenkin ehkä hieman lohduttaa, että tekstejäsi luetaan, vaikka kommentointi onkin vähäistä. Tärkeää on myös se, että jokainen lukija tulee todella ymmärtäneeksi, että kauheita asioita tapahtuu, tavallisille ihmisille, kaikki paha ei tapahdu aina vain muille kaukana muissa maissa.

    Kommentointi on vaikeaa, koska haluaisi sanoa jotain, mikä auttaisi ja eihän sellaista ole olemassakaan. Nytkin kirjoittaessani tuntuu, että jokainen sanani on naiivi ja hölmö, kirjoitan silti.

    Vaikka olen lukenut täältä kokemastasi, en voi koskaan edes lähellekään ymmärtää kauhun, pelon, menetyksen ja tuskan määrää tai laatua. Toivon sinulle voimaa jaksaa elämääsi ja että meidän tuntemattomien ihmisten välittäminen näin virtuaalisesti antaisi sinulle hieman lisävoimaa.

    - Yksi lukijasi -

    VastaaPoista
  2. Kiitos tosi paljon, että luet. Se on mulle tärkeää. Ja lisävoimaa saan paljon kommenteista, kiitos :)

    VastaaPoista