keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Hiihtämässä äidin kanssa.

Hiihdän äidin takana. Lumi kohisee allamme ja kuuset huokaisevat sen painosta. Meitä ympäröi saapuvan illan hiljaisuus. Mietin mitä voisin tehdä äidin mieltä keventääkseni. Miten voisin jakaa sen taakan mikä näkyy hänen väsyneissä käsissä. Äidin selkä liikkuu kuin vedessä. Surullisia vetoja eteenpäin. Hiihdämme hitaasti, viipyillen. Kuin odottaen, että järven kierron jälkeen vastaus olisi meillä. Voisimme palata kotiin ja kertoa kaikille, kuinka asiat olisivat pian paremmin. Sellasia ovat meidän hiihtolenkit. Hiljaisia, hitaita ja huolen varjostamia. Puut kääntyvät meidän yllemme rungoissaan talven viima ja kevään aurinko samaan aikaan. Mitä me voimme enää tehdä? Aika menee eteenpäin, eikö voi auttaa jo niin pahasti eksynyttä? Miten me saisimme sitä hoitoa mitä haluamme? Vaikka hän ei aina tiedä haluavansa. 

Samassa aallossa äiti yrittää kannatella muutamia muitakin hukkuvia. Jos edes joku tarttuisi häneen. Samalla äiti hukkuu itse: jos edes joku taho vastaisi kirjeisiin, joku tekisi tilaa vastaanottolistoillaan, edes joku päättäjä sanoisi: kuuntelen sinua, kerro mikä hätänä. 

Hiihdän äidin rinnalle. "Mää voin yrittää taas soittaa sille." sanon, vaikka olenkin jo yrittänyt kymmeniä kertoja. "Jos se nyt vaikka sunnuntairuualle tulis."  Hänet haettiin, vaikka toisesta kaupungista. Vaikka hän ei olisi osannut tulla. Hänet haettiin, halattiin, pestiin pyykit, annettiin tilaa olla rauhassa, annettiin vapaus kaataa kaikki meidän eteemme; me siivoamme sotkun. Me autamme. Me emme koskaan käännä selkäämme. Mutta se ei enää riitä.
Jos vain löytyisi jokin paikka, jokin hoito, jokin osasto, joka avaisi ovet ja antaisi apua.

"Äiti, sää oot mulle tosi tärkee." "Niin sääki." Emme katso toisiamme. Me kaikki pelkäämme jo.

19 kommenttia:

  1. Luen aina kaiken mitä kirjoitat. Useimmiten en osaa vastata kirjoituksiisi mitään, vaikka yritän. Haluan silti, että tiedät että luen. Sinä et ole yksin siellä, vaikka en voi sanoa että tietäisin tai tajuaisin täysin mitä koet, et ole silti yksin. Minusta se on tärkeää tietää.

    VastaaPoista
  2. Haluan sinun tietävän että blogisi kirjoittaminen ei ole turhaa. Teet arvokasta "työtä" jakaessasi kokemuksesi ja tuntemuksesi. Jokainen, läheisen ihmisen menettänyt voi samaistua ikävän, ahdistuksen, pelon ja vihan tuntemuksiisi. Jokaisella ihmisellä on omanlaisensa trauma, mutta meitä yhdistää juuri nämä eriskummalliset tuntemukset pääkoppamme sisällä. Pelottavat kysymukset kaikuvat päässämme: Voinko enää elää "normaalia" elämää? Milloin tuskan pitäisi hellittää? Mitä voin tehdä asialle?
    Kysymyksiä - epämääräisiä vastauksia.
    Jokainen työstää mieltään erilailla, toisella se voi olla työn tekeminen, maalaaminen, urheilu jne. Sinä olet löytänyt todella hyvän tavan, kirjoittamisen. Kirjoittamaasi on mielenkiintoista lukea, osaat kuvailla kauniilla ja herkällä tavalla asioita.
    Aurinkoista kevään odotusta sinulle!

    VastaaPoista
  3. Lämmin halaus.
    Et ole yksin - meitä sinua ajattelevia on monia!
    - Tiina <3

    VastaaPoista
  4. Itse ajattelen kuitenkin - oikeasti niin, että jos jaksaisit ajattella, niin pystyisit - jo järkevästi puntaroimaan traumaasi! Etkä kirjoittaisi tätä blogia! Uskon liian menneitten märehtemisen, estävän edistymistä ja eteenpäin menoa elämässä! Ei pidä juuttua menneisiin, on jatkettava, menneistä viis, kuten menneet sukupolvet teki? Muutoin elämä on liian vaikeaa, etkä selviä!

    VastaaPoista
  5. Olet aina ajatuksissani, halaus ja jaksamista....KL

    VastaaPoista
  6. pessimisti, tässähän tätä oikeastaan aika paljon puntaroin omaa traumaani, johon liittyy vielä niin paljon kaikkea, jonka olen jättänyt tämän blogin ulkopuolelle. Siinä menee aikansa. Blogin kirjoittaminen kuitenkin helpottaa tämän yhden kyseisen tapahtumasarjan käsittelyä. Ja toivon, että blogini löytäisi muita, jotka käyvät läpi jotain traumaattista. Vielä paljon on edessä päin työtä ja työtä, mutta kokoajanhan tässä eteenpäin mennään. Menneiden sukupolvien traumoihin en halua edes lähteä, mutta luulen, että lähes kaikki läheisensä menettäneet käyvät läpi uudestaan ja uudestaan tapahtunutta, joka kerta kuitenkin erilaisen painotaakan kanssa. Mummoni puhui usein sodasta ja sen kauheudesta. Sellaista se on. Asioista pitää puhua.
    Elämäni oli oikeastaan liian vaikeaa silloin kun en saanut terapiaa, vaan jonotin sitä, ja kauhu sisälläni kasvoi sietämättömäksi. Lähinnä pelko siitä, että sekoan, koska juurikin murhaaja oli mielisairas ihminen. Silloin aloin ensimmäisen kerran kirjoittamaan. Se on minun keinoni.

    VastaaPoista
  7. Älä missään nimessä lopeta kirjoittamista tai asiasta puhumista. Se on, toisin kuin pessimisti väitti, avain toipumiseen. Turmiollisinta on käsittelemätön möykky sisällä, josta ei voi puhua. Sen seurauksia on Suomen lähihistoriassakin jo jouduttu todistamaan...

    VastaaPoista
  8. Jäsentele, pyörittele, maistele, ota näkökulmia tapahtuneeseen edelleen! Kiipeä rauhassa vuorelle tarkastelemaan kauempaa tai uskalla rohkeasti sukeltaa muistojen mereen! Voi hyvinkin olla, että eteen avautuu ovi, jonka takana odottaa jotakin uutta, jotakin erilaista, jotakin, jota emme tiedä olevan olemassakaan. Voimia vuorikiipeilyyn ja syvänmerensukellukseen! T: Paperinukkien piirtelijä

    VastaaPoista
  9. Sun kirjoitukset koskettaa vaikken osaa kuvitella millaisten asioiden kanssa painit. Katse eteenpäin, menneet ovat menneitä joita ei pysty muuksi muuttamaan. Mutta tulevaisuus kuitenkin määräytyy menneisyyden sanelemin ehdoin jokaisen kohdalla, en usko kohtaloon. Tapahtunut on siis olemassa oleva asia johon voit onneksesi vielä kuitenkin vaikuttaa omalla toiminnallasi ja asenteillasi. Mielestäni olet asian ytimessä, mitää tulee itsesi hoitamiseen. Juuri tämän kaltaisen blogin pitäminen ja asioista puhuminen itsensä kanssa osoittaa taistelutahtoa ja päättäväisyyttä. Taistele sisko!

    VastaaPoista
  10. En ymmärrä ihmisiä jotka väittävät ettei kannata puhua. Tai että se on märehtimistä...
    Huh huh!
    No jätetään sellaiset omaan arvoonsa ja jatketaan juuri puhumalla...
    Sinä työstät tavalla mikä kaikille ei ole suotu, kirjoittamalla. ja vielä kun sen teet sielukkaasti, se koskettaa. Olen aina sanonut, sinulla on suuri sielu. Läheisen menetys koskettaa, kun se tapahtuu äkkiä ja arvaamatta, koskettaa se vielä enemmän. Kun siihen liittyy traumaattisia kokemuksia, selviäminen vaati työtä ja aikaa. Kuinka päästä takaisin normaaliin elämään, arkeen....
    Minusta on kaunista kuinka käsittelet tätä kaikkea, niin kuin moni on tänne laittanut, aina ei ole helppo niitä lukea ja pää on täynnä mietteitä sen jälkeen. Ja ei oikein osaa laittaa välttämättä mitään järkevin sanoin. Tuntuu ettei sellaisia sanoja edes ole.
    Minä olen mieltä, että menneisyydellä on isokin merkitys ihmisen elämässä. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että siinä pitäisi märehtiä eikä eteenpäin pääse. Menneisyyden käsitteleminen on osa itsensä etsimistä ja löytämistä, MINÄ on niin tärkeä osa tätä elämää. Joskus se vain vaatii enemmän menneisyyden tutkimista ennen kuin löytää itsensä. Ja itse uskos siihen, että puhdas minä auttaa elämään eteenpäin nimenomaan.

    Voimia, jaksamista ja toivoa

    VastaaPoista
  11. Miunkin mielestä sanallistaminen on tosi tärkeää. Taideterapian kurssilla puhuttiin siitä, miten ihminen jolle on tapahtunut jotakin pahaa, mutta pystyy laittamaan asiat omille paikoilleen faktojen avulla (tietää mitä tapahtui, saa käsitellä sitä ja tuntea mitä tuntee) pystyy selviämään siitä. Ja toisaalta jos ei ole mitään faktoja eikä asioista voi muodostaa minkäänlaista vähänkin varmaa kuvaa, asia on vain suuri paha möhkäle jonka kokoa ei pysty määrittelemään. Miusta tämä on ihan loogistakin.

    Mie itse teen usein niin, että jos joku kokemus tuntuu pahalta, niin käyn sitä yksinkertaisesti niin kauan läpi, että se menettää sen shokin tunnevoiman mikä sillä oli. Ei vanhempien kuolema ja siun kokemus varmaan koskaan täysin menetä sitä tunnevoimaansa, mutta jos sitä voi vähän tasoittaa pikkuhiljaa, niin että edes kamalin piikki tylsyy, on varmasti helpompaa mennä eteenpäin.

    Jatka kirjoittamista just niin kauan kun sanoja tulee ja tuntuu oikealta. Miusta blogi on tällaiseen käsittelemiseen ihan oikea paikka. Saa laitettua muistoja ruotuun, ja samalla toiset samoja tunteita läpikäyvät voivat samaistua ja saada vertaistukea. Ja ystävät ja tuntemattomat voi olla siun tukena. Haleja <3 !
    -s

    VastaaPoista
  12. Kirjoitusprosessisi jälkeen voinet yhtyä tämän laulun viisauteen.

    Anna arpisten haavojen olla laulaa Rauli Badding Somerjoki

    http://www.youtube.com/watch?v=KuOt7Z95yiQ

    Tunnetko Hugo Simbergin Haavoittuneen enkelin? Miten koet teoksen kiinnostaisi tietää?

    VastaaPoista
  13. Eckhart Tolle kirjoittaa:
    "Sinä olet olemassa,
    jotta tekisit mahdolliseksi
    maailmankaikkeuden jumalallisen
    tarkoituksen toteutumisen.
    Niin tärkeä olet!"

    Hän kirjoittaa myös, että onnen ja surun tuolla puolen on rauha... ja myös siitä, että pitäisi hyväksyä vallitsevan hetken luonne. Se riittää.

    Se kai tarkoittanee, että pitäisi sanoa elämälle "kyllä" ja ottaa vastaan se, mitä tulee eikä kapinoida sitä vastaan.

    Kaikki on silloin kevyempää.

    Mutta ei se tarkoita, että asioita ja tunteita ei saisi käsitellä. Pessimistille vain terveisiä.

    Valoilves

    VastaaPoista
  14. Eckhart Tollet lukeneena, Läsnäolon voima ja muuta positiivista...

    Tämän blogin kirjoittaja on käynyt läpi terapian, rankkojen kokemustensa takia. Hänen kuuluisi olla siis nyt vahva ja kykenevä jatkamaan eteenpäin, huolimatta menneistä! Millaista terapia oli, auttoiko ja vahvistiko se?

    On ihailtavaa kirjoittaa tällaista rankkaa tekstiä! Mietin vain sitä kuinka bloggaaja kestää kaiken tämän muistelun? Onko pakko repiä haavat vielä auki! Olisi oltava vähintään sairaslomalla tämän kirjoitusprosessin aikana? Näitä miettiessä eteenpäin menoa ei tapahtune, vasta kuin viiveellä! Tulevaisuudessa! Kenties tämä blogi auttaa eteenpäin! Pois kirjoitettu on pois, eteenpäin elämässä, käsitelty ja siirretty mappi ööhön! Kannatan kirjoitusprosessin jatkamista jos kirjoittaja voi tämän prosessin jälkeen "lopullisesti" haudata menneen ja ryhtyä elämään - tässä ja nyt - kuten Tolle opettaa.

    VastaaPoista
  15. Hei ja kiitos taas kommenteista. Vastauksia kysymyksiinne: terapia on auttanut ja vahvistanut hurjasti, vaikkakin vasta nyt olen alkanut käsittelemään itse traumayötä. Aikaisemmin se on tuntunut mahdottomalta. Eniten on kuitenkin vahvistanut juurikin tuo hetkessä eläminen. En ole ikinä tarttunut hetkiin, kuin vanhempien kuoleman jälkeen, vaihtanut lennosta elämän kurssia, kuunnellut itseäni ja arvostanut ystävyyttä ympärilläni. Haluaisinkin muistuttaa ihmisiä, jotka lukevat blogiani, että se on vain osa minua, mutta ei kerro koko totuutta. Blogissa kuitenkin voin käsitellä niitä kauheita ja vaikeita asioita, jotka haluan välistä unohtaa kun olen ystävän kanssa kahvilla, pikkusiskon kanssa kävelyllä, poikaystävän kanssa teatterissa. Miksi siis "revin haavat auki?" En revi. Tämä tapahtuma on vain myös kaiken onnen ja ilon keskellä osa elämääni. Jos kiellän sen, kiellän osan itseäni. Se, että uskaltaa määrittää itseään myös surun, ei pelkästään onnen kautta, tekee minusta kokonaisen. Muuten suoraan sanottuna en pysty täysin tervejärkiseen elämään.
    Tämä blogi on omaa traumaani koskeva, unohtamatta kuitenkaan, että minä en ole vain tämä blogi.

    VastaaPoista
  16. Tämä kirjoituksesi tuli minulle hetkessä tärkeäksi.

    "Hänet haettiin, vaikka toisesta kaupungista. Vaikka hän ei olisi osannut tulla. Hänet haettiin, halattiin, pestiin pyykit, annettiin tilaa olla rauhassa, annettiin vapaus kaataa kaikki meidän eteemme; me siivoamme sotkun. Me autamme. Me emme koskaan käännä selkäämme."

    Tässä pyörässä elin pitkään itsekin. Edelleen koitan mielessäni räpiköidä siitä eroon. Välillä luulen niin tapahtuneen, välillä taas halauaisin palata tuttuun ja turvattomaan vain koska pitäisi.

    VastaaPoista
  17. Lappuralle!

    Se on osa meitä. Nyt - juuri tänään nyt - monta vuotta myöhemmin - rauhallisemmin. Mutta joku syvä pohjavirta siellä on. Ja kaikesta kauheasta huolimatta se kantaa meitä.

    Tunnen ja ajattelen "melkein" juuri niin kuin Sinä kirjoitat.

    Siinä katharsis. Ja ymmärrys. Ei se meidän arjen ymmärrystämme tärvää, että mietimme, pohdimme, ajattelemme, tunnemme, itkemme ja koemme. Niin pitää tehdä. Niin kauan kuin on tarpeen... vain niin tapahtuu tervehtyminen. Jokaisella aivan omalla tavallaan. J aivan omassa tahdissa.

    Sitä ei kukaan ulkopuolinen määrää.

    Valoilves

    VastaaPoista
  18. Olet viisas. Ja olet sen takia viisas, mitä Sinulle on tapahtunut.

    Ehkä olisit muutenkin...

    Me emme määritä itseämme vain työn, koulutuksen, aseman, onnistumisten, flow-hetkien, rakkauksien tai muun sellaisten kautta. Jos olemme rehellisiä ja totuudellisia, määritämme itseämme myös surujemme, pettymyksiemme ja menetyksiemme kautta.

    Sinä teet sen.

    Ei niiden tarvitse hallita meitä. Eivätkä ne saakaan. Mutta ne pitää käsitellä.

    Niin se on.

    Valoilves

    VastaaPoista
  19. Pessimistin mielipiteeseen, moni jo kommentoi.

    Suurien traumaattisten asioiden sisälle sulkeminen ei todellakaan ole ks. henkilölle eikä hänen ympäristölleen hyväksi. -Viittasit menneisiin, mahdollisesti sodan sukupolviin. -En tiedä kuinka läheltä esimerkiksi suomen sodan jäljet itseäsi koskettavat. On paljon meitä nuoria, jotka katkomme sotasukupolvien jäljiltä vanhemmalta lapselle kulkeneita väkivallan kierteitä.

    Joka on niin onnellinen ettei moinen ole koskettanut itseä, tai lähimpiä. Ei ymmärrä kuinka kovia kohtaloita on vielä monen polven jälkeen. Raa´an, silmittömän julman väkivallan uhreja. Sota ei ole selitys, ei oma kova kohtelu ole selitys. Joillakin vaan täytyy olla voimia omista rankoista kokemuksista huolimatta katkaista kierre. Ja koettaa katkeroitumatta selvitä ehjään elämään.

    Ei todellakaan ole vanha hyvä keino, sulkea suruja sisäänsä, "niinkuin ennenkin"..

    Voimia Lappura.

    Todella syväluotaavasti vastasit näihinki kommentteihin. Joita lukiessa ite ensin haukko henkeä, miten joku voi ajatella noin!

    VastaaPoista