torstai 24. helmikuuta 2011

Heräämössä.

Herään. Heräämössä. Olen täysin yksin. Muut sängyt ovat tyhjiä, ohi kulkee muutama työntekijä. En saa ääntä. Kurkku on liian kuiva. Kieli tuntuu paperin palalta suussa. Minusta kuuluu vain käheää pihinää. Kuiskaus. Kauhu alkaa työntyä tajuntaani. Yritän sanoa jotain, ei ääntä.  Siinä hetkessä, siinä sängyssä, valkeissa lakanoissa, turvassa, sairaalan käytävillä, koskemattomana, todellisuus syöksyää aivohin. Koko pääni täyttyy pelolla. Tajuan. Tajuan mitä on tapahtunut. Paniikki valtaa vatsan, kädet, ajatukset. Ymmärrän koko kauheuden, ymmärrän miten olen tässä, sängyssä, liikkumattomana. Haluaisin paeta, juosta jonnekkin, haljuaisin kiljua, huutaa äitiä, mutta ainoa mitä saan aikaan on huulten liikutus, hento kuiskaus. u t t a k a a 
Yritän huutaa. Apua, äiti ja isä on kuollu! Auttakaa! Apua, apua!!! Yritän muodostaa sanoja, mutta ääntä ei lähde. Hoitaja kävelee ohitseni. Yritän nostaa kättäni pystäyttääkseni hänet, mutta kipu iskee vastaan. En pysty. Olen varma että kuolen. Niin paljon haluasin huutaa tuskaani ulos. Yritän ottaa jostain kiinni, mutta ei ole mitään, on vaan kova lakana, kylmä sängyn laita. Haluan käden, haluan äidin!

Vihdoinkin ohikulkeva lääkäri huomaa kun hädissäni auon suutani. Hän pysähtyy sänkyni jalkopäähän. " Äiti ja isä on kuollut. Auta." kuiskaan ja katson häntä peloissaan. Sydämeni hakkaa. Kerro että tämä ei ole totta. Lääkäri katsoo minua, ja alkaa itkeä. Hän sanoo: "tunsin äitisi." 
Minä en tunne lääkäriä, mutta hän itkee jalkopäässäni. Hän näyttää avuttomalta. Hän ei puhu mitään. Hän tuo minulle mukissa vettä. Itkee hiljaa. Ei sano mitään. Kauhu hautaa minut. Äiti ja isä ovat kuolleet. Suljen silmäni. Haluan unohtaa. Annan itseni valua takaisin nukutuksen tiedostomattomuuteen.

5 kommenttia:

  1. Sie kirjoitat hirmu kauniisti. Saa kai niin sanoa vaikka kirjoittaakin pahoista kokemuksista ja olosta?

    Niinkun joku aiemmin kommentoi, monesti on vaikeaa sanoa mitään kun kaikki sanat tuntuu naiiveilta ja merkityksettömiltä tämän rinnalla. Sitä lukijana helposti ajattelee, että tuo menee kaiken yli, miten siitä voi ihminen selvitä. Mutta mie olen pikkuhiljaa vuosien myötä alkanut käsittää, että ihan oikeasti joka päivä jonkun elämässä tapahtuu kamalia asioita, ja joka päivä ihmiset kuitenkin selviää mitä kamalimmista asioista. Ei mikään oo elämää ja kuolemaa suurempaa, pahoista kokemuksista voi selvitä.

    Mie olen iloinen että sie olet selvinnyt ensin siitä konkreettisesta tapahtumasta. Ja vaikka varmasti tunnet itsesi pikkuruiseksi ja hauraaksi, niin siun sisällä on kuitenkin joku lähde salaista voimaa ja sieltä se voima kumpuaa ja kantaa sinua. Ehkä se on vaikka siun äiti ja isä siun sisällä, sipulinkuoren kerroksena oman itsesi takana suojaamassa ja tukemassa. Eikös me kaikki kanneta tärkeitä ihmisiämme mukanamme, vanhempiamme varsinkin. Sie kyllä selviät tästäkin, ihan varmasti. Jatka vaan kirjoittamista. ja elämistä. Isoiso halaus.
    -s

    VastaaPoista
  2. s. Kiitos. Vitstit, miten ihana kommentti. Mä aluks mietin, että laitanko blogiin kommentointimahdollisuuden... Onneks oon laittanu. Tälläisista kuin yllä saa oikeasti voimaa. En tietenkään tarkota että täällä pitäis ihmisten alkaa mua hulluna tsemppaan :) , mutta tieto siitä että jakaa jotain tärkeää ihmisten kesken antaa toivoa. Jotenkin blogista alkaa muodostua sellainen voimavara, kaikkien tuntemattomien lukijoiden ansiosta, ette melkein en enää tiedä mitä tekisin ilman.

    Kiitos.

    VastaaPoista
  3. Olen lukenut kaikki kirjoittamasi blogit. Haluaisin lukea ne uudestaan, mutta en vielä uskalla. Lukiessani tekstejäsi itken. Itken välillä sinun vuoksesi. Suren kanssasi kokemiasi tapahtumia. Toivoisin, että tapahtumat eivät olisi totta ja voisit hymyillä vailla painavaa ja ahdistavaa taakkaasi. Toisinaan itken niistä auringonsäteistä, joita syntyy kauniissa tekstissäsi. Niistä valoisista hetkistä, jotka sinäkin olet kokenut ja tuntenut. Ne tekevät minullekin keveämmän ja onnellisemman olon. Elämä on kuitenkin iloinen asia. Toivon, että sinunkin elämässä on iloa ja että kirjoitustesi ja ystäviesi avulla saat vapauden. Olet rohkea, selviytyjä. Kirjoita lisää. Kirjoituksesi on niin kaunista ja herkkää ja antaa niin paljon. Antaa halun elää ja vahvistua.
    Paljon valoa ja auringonsäteitä sinulle!

    VastaaPoista
  4. Hei Lappurainen.

    Illan tunneista puutuneena netin turruttavista sivuista kliksutellen, päädyin taasen lukeen pitkästä aikaa sun tekstejä.
    Huokaus, näiden tunnelataus on raskasta, mutta samalla potku kaikkeen oman arkeni valituksiin ja turhamaisuuksiin. Joka kerta näitä lukiessani olen vahvemmin sitä mieltä että oot urhein ja vahvin persooni mitä tunnen vaikka vähän nähdäänkin. Tunnen susta osan mutta en tunnekkaan. Tunnen menetetyn tuskan ja vaikka en sitä voi sanoa sellaista edes kokeneeni kun sun kokemuksiin vertaa.
    Tulee paha fiilis ku tajuaa et sitä hukkuu arjen ruutiineihin ja työhön samalla unohtaen ja sivuuttaen tärkeimmät, perheen ja vanhemmat. Niitä pitää niin itsestään selvyyksinä että hävettää. Huomenna täytyy soittaa äitille, olispa töistä vapaata. Kiitos kirjoituksistas ja muista hymyillä, se sopii sun kasvoihin kuin lämmin aurinko.

    ~El Peso~

    VastaaPoista
  5. Luin blogisi yhdeltä istumalta. En osaa muotoilla kommentiksi niitä asioita, joita haluaisin sanoa. Sinulla sen sijaan on uskomaton taito pukea sanoiksi monia asioita ja tunteita, joista minäkin tunnistan itseni. Osaisinpa itsekin purkaa itseäni samalla tavoin. Ehkä opin avullasi. Kiitos. En uskonut löytäväni mitään näin tärkeää blogimaailmasta.

    Toivottavasti kevätaurinko lämmittää mieltäsi tänä sunnuntaina. :)

    VastaaPoista