torstai 24. helmikuuta 2011

Heräämössä.

Herään. Heräämössä. Olen täysin yksin. Muut sängyt ovat tyhjiä, ohi kulkee muutama työntekijä. En saa ääntä. Kurkku on liian kuiva. Kieli tuntuu paperin palalta suussa. Minusta kuuluu vain käheää pihinää. Kuiskaus. Kauhu alkaa työntyä tajuntaani. Yritän sanoa jotain, ei ääntä.  Siinä hetkessä, siinä sängyssä, valkeissa lakanoissa, turvassa, sairaalan käytävillä, koskemattomana, todellisuus syöksyää aivohin. Koko pääni täyttyy pelolla. Tajuan. Tajuan mitä on tapahtunut. Paniikki valtaa vatsan, kädet, ajatukset. Ymmärrän koko kauheuden, ymmärrän miten olen tässä, sängyssä, liikkumattomana. Haluaisin paeta, juosta jonnekkin, haljuaisin kiljua, huutaa äitiä, mutta ainoa mitä saan aikaan on huulten liikutus, hento kuiskaus. u t t a k a a 
Yritän huutaa. Apua, äiti ja isä on kuollu! Auttakaa! Apua, apua!!! Yritän muodostaa sanoja, mutta ääntä ei lähde. Hoitaja kävelee ohitseni. Yritän nostaa kättäni pystäyttääkseni hänet, mutta kipu iskee vastaan. En pysty. Olen varma että kuolen. Niin paljon haluasin huutaa tuskaani ulos. Yritän ottaa jostain kiinni, mutta ei ole mitään, on vaan kova lakana, kylmä sängyn laita. Haluan käden, haluan äidin!

Vihdoinkin ohikulkeva lääkäri huomaa kun hädissäni auon suutani. Hän pysähtyy sänkyni jalkopäähän. " Äiti ja isä on kuollut. Auta." kuiskaan ja katson häntä peloissaan. Sydämeni hakkaa. Kerro että tämä ei ole totta. Lääkäri katsoo minua, ja alkaa itkeä. Hän sanoo: "tunsin äitisi." 
Minä en tunne lääkäriä, mutta hän itkee jalkopäässäni. Hän näyttää avuttomalta. Hän ei puhu mitään. Hän tuo minulle mukissa vettä. Itkee hiljaa. Ei sano mitään. Kauhu hautaa minut. Äiti ja isä ovat kuolleet. Suljen silmäni. Haluan unohtaa. Annan itseni valua takaisin nukutuksen tiedostomattomuuteen.

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Hiihtämässä äidin kanssa.

Hiihdän äidin takana. Lumi kohisee allamme ja kuuset huokaisevat sen painosta. Meitä ympäröi saapuvan illan hiljaisuus. Mietin mitä voisin tehdä äidin mieltä keventääkseni. Miten voisin jakaa sen taakan mikä näkyy hänen väsyneissä käsissä. Äidin selkä liikkuu kuin vedessä. Surullisia vetoja eteenpäin. Hiihdämme hitaasti, viipyillen. Kuin odottaen, että järven kierron jälkeen vastaus olisi meillä. Voisimme palata kotiin ja kertoa kaikille, kuinka asiat olisivat pian paremmin. Sellasia ovat meidän hiihtolenkit. Hiljaisia, hitaita ja huolen varjostamia. Puut kääntyvät meidän yllemme rungoissaan talven viima ja kevään aurinko samaan aikaan. Mitä me voimme enää tehdä? Aika menee eteenpäin, eikö voi auttaa jo niin pahasti eksynyttä? Miten me saisimme sitä hoitoa mitä haluamme? Vaikka hän ei aina tiedä haluavansa. 

Samassa aallossa äiti yrittää kannatella muutamia muitakin hukkuvia. Jos edes joku tarttuisi häneen. Samalla äiti hukkuu itse: jos edes joku taho vastaisi kirjeisiin, joku tekisi tilaa vastaanottolistoillaan, edes joku päättäjä sanoisi: kuuntelen sinua, kerro mikä hätänä. 

Hiihdän äidin rinnalle. "Mää voin yrittää taas soittaa sille." sanon, vaikka olenkin jo yrittänyt kymmeniä kertoja. "Jos se nyt vaikka sunnuntairuualle tulis."  Hänet haettiin, vaikka toisesta kaupungista. Vaikka hän ei olisi osannut tulla. Hänet haettiin, halattiin, pestiin pyykit, annettiin tilaa olla rauhassa, annettiin vapaus kaataa kaikki meidän eteemme; me siivoamme sotkun. Me autamme. Me emme koskaan käännä selkäämme. Mutta se ei enää riitä.
Jos vain löytyisi jokin paikka, jokin hoito, jokin osasto, joka avaisi ovet ja antaisi apua.

"Äiti, sää oot mulle tosi tärkee." "Niin sääki." Emme katso toisiamme. Me kaikki pelkäämme jo.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Kauhu-uni.

Istun autossa hänen vieressään. Pikkusiskoni makaa sylissäni ja puhuu sekavia. Seonnut pelosta. Silitän hänen otsaa, hän katsoo minua. Yritämme etsiä meille kaikille hoitopaikkaa. Olemme seisseet jonoissa, kulkeneet loppumattomia rappusia. Uni on murretuja värejä ja ahdistuneita raameja. Kukaan ei usko, että pikkusiskoni ei pärjää yksin. Minä en pärjää yksin.
Auto ajaa autiolla tiellä, yhtä äkkiä näen tienvarressa ruumiin. Ja toisen. Näen useita kuolleita ihmisiä maassa, ajamme hiljaa heidän ohitseen. Pikkusiskoni yrittää sanoa jotain mutta en saa siitä selvää. Kauhu hiipii selkärankaani pitkin. Käännän hitaasti katseeni häntä kohti. Näen kuinka mielipuolinen päättäväisyys kasvaa hänen silmissään. Hän riiputtaa kieltään ulkona ja katselee kiihtyneesti ruumiita ja meitä vuoronperään. Hän tulee lähemmäksi.  Tunkeutuu katsellaan syvälle kauhuuni. Huuto alkaa purkautua minusta. 
Ensin vaimeana, sitten täynnä pelkoa. 
Herään heti, mutta jatkan huutamista silti. Haluan olla varma siitä, haluan olla varma, että tämä painajainen ei ole tällä kertaa totta. Huudan, ulahdan, huudan poikaystävääni nimeltä. Hän herää ja kuiskaa nimeni. Hän puhuu minulle hassuista nalleista, kietoo käteni ympärilleni. Hän ei tunne tämän kauhun teitä. Hän sanoo shhh ja puhaltaa niskaani. Jännityn, sillä siltikin kauhu tunkeutuu kehojemme väliin, erottaa meidät. Olemme aivan kiinni mutta niin kaukana. Kuulen hänen hengityksen tasaantuvan. Kuuntelen sitä ja vaivun uudestaan samaan hirveään hetkeen.


Aamulla tiedän, minkälainen tästä päivästä tulee. Makaan sängyssä ja yritän saada kiinni elämästä lukemalla uutisia kännykästä. Menen liian myöhään suihkuun ja juoksen syömättä bussiin. Bussin tärinässä painan pääni ikkunaan ja suljen silmäni. Yritän saada vielä kerran levollista unta. Pysäkin vierestä haen kahvin ja työpaikalla sytyttäessä valoja yritän keskittyä kauhun sijasta päivän ohjelmaan. 
Istun pöytäni ääressä kuuliaisesti ja teen mitä pitääkin tehdä. En puhu paljoa. En syö koko päivänä töissä, unohdan. Istun koneen ääressä ja yritän unohtaa pelon.


Illalla tulen tyhjään kotiin ja annan kaiken olla hiljaa. Kokeilen. Syön keittoa, luen postit, hiljaisuus muuttuu painavaksi, soitan ystävälle, puhumme valokuvista ja jostain illan keikasta; en ole tulossa, olo on kipeä. Luen uutisia, pyörittelen sanoja koulutehtävässä. Koko ajan kehoni muistaa yön jännitteenä sormenpäissä, möykkynä mahassa. Keitän teetä. Voitelen keittiössä toista näkkileipää ja sitä murenee matolle. Silloin herpaannun, jalat pettävät alta, luisun jääkaapin ovea pitkin lattialle, kyyneleet valuvat paidan etumukselle ja itken ääneen. Itken lujaa ja tiedän että tästä painajaisesta ei voi herätä. 

tiistai 8. helmikuuta 2011

lääkkeet!

Sairaalassa alan saamaan lääkkeitä. Eri kokoisia. Eri värisiä. Sieltä muistan lähes kaiken, paitsi siirron heräämöstä osastolle. Todennäköisesti sillon saan entistä vahvempia rauhoittavia, ettei paniikki häiritsisi toipumista, heräämistä todellisuuteen ja kipuun. 
Saan lääkkeitä eri asioihin. Saan kaikkea tuplasti. Kipu, ahdistus ja unettomuus on helppo korjata. Todellisuuden taju, se vähän vaikeampaa.

Lääkkeet saapuvat aina vaaleanpunaisissa pienissä muovisissa purkeissa. Jostain syystä säästän ne kaikki, laitan mukit sisäkkäin sairaalasänkyni vieressä olevaan pöydän laatikkoon. Sillon tällön myöhemmin kotona nostan esiin lähes metrinkorkuisen purkkitornin ja mietin kuinka paljon lääkkeitä voi syödä muutaman päivän aikana.


Poistun sairaalasta apteekin kautta. Apteekissa ojennan reseptinipun tytölle tiskin takana. Tätä aamuisin. Tätä iltaisin. Tätä kipuun. Tätä paniikkiin. Tätä ahdistukseen. Hyvä niin. Tabletti sulaa kielelläni ja mieleni muuttuu läpinäkyväksi. Antakaa minun nukkua.


Kuukausien jälkeen alan miettimään mitä pitäisi jättää pois. Tehdään suunnitelmia, joissa ei pysytä. Nukkuminen onkin yllättävän vaikeaa. Ahdistus tulee kuristamaan kurkkuun. Mahaan sattuu. En halua ikinä nousta. Lääkkeet vaihdettaan vahvempiin, ihan sama mulle mitä, kunhan saan henkeä.


Muutaman vuoden päästä alan taas vähentämään lääkkeitä. En tajua miten olen voinut herätä rauhoittavien jälkeen voimatta pahoin. Ahdistuneena pilkon leipäveitsellä ympyränmuotoista pilleriä vieläkin pienempiin osiin. Mitä vähemmän lääkkeitä syön, sitä sekavammaksi ne minut saa. Aamulla hoipertelen keittiöön ja kaadan kahvia kupin reunan ohi. Avaan toisen lääkkeen kapselin ja kaadan puolikkaan annoksen pientä vaaleanpunaista jauhetta kämmenelleni. Näistä ei edes tehdä miedompia versoita. Lääkelaboratoriota muistuttavat toimenpiteeni saavat itseni tuntemaan väärinkäyttäjäksi, likaiseksi. 


Olemme menneet mökille. Seuraavana päivänä alan voida pahoin. Tiedän, että en ole ottanut aamuista lääkettäni kahteen päivään. Ne ovat kotona. Hymähdän hermostuneena ja kroppani saa etovia sykäyksiä aivoista. Seuraavana päivänä makaan lattialla ja päässäni jyskyttää. Suu kuivuu. Ajamme lähikylän apteekkiin ja huokaan helpotuksesta kun liikkeen ovi kilahtaa astuessani sisään. Ojennan reseptin tädille tiskin takana. Hän sanoo korostuneella suomellaan: "tämä on ikävä kyllä tilaustuote." "..." Kuuma paine valuu käsiini. Tuijotan häntä. "...mut, mun on pakko saada ne. Heti. " Alan itkeä. Täti katsoo minua paheksuen. Kävelen takaisin autoon. Tärisen. "Meidän on pakko mennä kotiin."


Olen vihainen lääkäreille. Miksei tästä kerrottu? Kysyn vierotusoireista. Saan toteavia vastauksia; tällästä tämä on. Siinä menee aikaa. Voin pahoin kuukausia. 


Tänään aamulla puolitan tottuneesti lääkkeen. En ole ottanut sitä muutamiin päiviin. En edes huomaa sitä enää, mutta otan lääkkeen silti. Onneksi vain enää tämä yksi. Olen valmis kohtaamaan totuuden.