tiistai 25. tammikuuta 2011

Sairaalassa.

Makaan loisteputkien alla ja hoitajia pyörii ympärilläni. Poliisi seisoo taka-alalla ja ihmiset juoksevat vierestä. Hälinää. Huutoja: "Lisää uhreja!" Kysyn onko pikkusiskoni jo sairaalassa. Katselen ympärilleni. Lujaäänistä keskustelua, ihmisiä, valo silmieni edessä. "Katsoppa tännepäin" mieslääkri yrittää nähdä kasvoni. Makaan paikallani. Kipu alkaa valjeta minulle. Sattuu. Sattuu! SATTUUU! "Mun jalkoihin sattuu!" "Jalkoihin?" Lääkäri tikkaa päätäni ja katsoo minua hermostuneena. "Mitä niissä jaloissa..." "Ai täällä on tällänen palkeenkieli, kummassakin isovarpaassa." Hoitaja laittaa teipin. "Oot tainu juosta aika lujaa" Hän toteaa hiljaa. Mikä on palkeenkieli? Apua. Miks mun varpaisiin sattuu? Lääkäri näyttää väsyneeltä. "Kauan sää oot ollu töissä?" kysyn. Yli vuorokauden? Hei kannattaiskohan jonkun muun tikata mut? Lääkäri kiroaa hetken kun huomaa käyttävänsä väärää lankaa. Kuittaan hänelle siitä, naurahdan. Naurahdan. Missä muut. Nyt pitää soittaa äidin ja isän sisaruksille. Missä veli. Missä pikkusisko?  Huudan hänen nimeään. Toistan huutoni. Mitä jos.... En edes pysty ajattelemaan loppuun. Sydämeni ei lyö. En hengitä. Sitten pikkusiskoni vastaa huutoon heikolla äänellä. Ääni kuulu käytävältä. Vedän ilmaa keuhkoihini. Huudan häntä. Toistan hänen nimeään. Itken, vai itkenkö. Luulen, että itken. Mutta en tunne kyyneleitä. "Voitteks tuoda siskon tähän viereen?...Mut hei... voitteks niinku...siivota, putsata sen eka?" Aavistan. Pikkusisko työnnetään sängyllä eteeni. Hänen vaatteensa on veressä.  Hänen tukkansa on veressä. Osa hänestä on siteiden peittossa. Hän istuu sängyllä ja katsoo minua. Hän katsoo minua ihmeissään. Pelästyneenä. Minä katson häntä. "Äiti ja isä on kuollu." Pikkusiskoni naurahtaa. "Eikä ole..." "äiti ja isä on kuollut." toistan. En ole itsekään aivan varma. Mutta se huuto. Se huuto. Eivät voi olla elossa. Sanon hänen nimensä ja toistan vielä lauseen. "Sää valehtelet." "En." "Sää valehtelet. Ei se oo totta." "Äiti ja isä on kuollu, kuiskaan." Kuulen käytävällä kun lääkärit puhuvat, vievät miesuhria leikkaukseen. "Se on isä." Se on isä eikö ookki?" Hoitajat katsovat toisiaan, mutta eivät vastaa. "Se on isä, mää tiiijän et se on isä." "Se ei selviä, eihän..." Isä ei selviä. Tiedän sen. Ei sellaisen jälkeen.

Ei sellaisen jälkeen kukaan selviä.

Ihmisiä, lääkäreitä, poliiseja. Veli tuodaan luokseni. Hän on shokissa. Kerron hänelle. Kerron mitä tapahtui. En haluaisi puhua niin että pikkusisko kuulee. Soitan sukulaisille. Vastailen poliisin kysymyksiin. Annan lääkärin tikata vielä toisen haavan päässä. Vitsailen mieshoitsusta. Kysyn onko hän homo. Nauran. Hymyilen vielä matkalla leikkaussaliin.

Ei tämä ole totta.


11 kommenttia:

  1. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut - ei ole sanoja...
    Mikä on se kohtalo, johdatus tai Jumala, joka on sallinut tämän kaiken tapahtua?
    Itse haluan aina uskoa hyvyyteen ja rakkauteen, mutta näiden kokemusten jälkeen, sinun Lappura, on varmaan vaikea miettiä, mihin enää voi uskoa, minkä varaan rakentaa oma elämä.
    Toivon ,että sinulla on rakkautta ja välittämistä edelleen lähelläsi.
    Lämmin ajatus suoraan sydämestäni
    -T <3

    VastaaPoista
  2. tekee mieli kirjoittaa: olet urhea. kiitos.

    onko kökköä? ei mahda mitään. sanavarasto loppuu kesken kun liikuttuu.
    annetaan toisillemme voimia. rakkautta, rakkautta ja rakkautta.
    onko kökköä? ajatuksillani on kaksi polkua, toinen sanoo että kyllä tämä tästä ja kylvää rakkautta, toinen sanoo että ei minusta koskaan tule mitään, että kaikki palautuu aina traumoihin ja kaaos voittaa. tappelevat päässäni koko ajan. haluan silti uskoa vain sitä ensimmäistä: rakkautta, rakkautta, rakkautta. että se riittäisi.

    en ole tänäänkään tehnyt mitään. nukkunut viiden tunnin päiväunet ja potenut psykosomaattista mahakipua. mutta enää ei tunnu niin yksinäiseltä. on meitä. muitakin. ja kaikki toivovat vain rakkautta.

    meillä on koti aina mukana. se ei ole siellä missä sattui kauheita. se ei ole tässä asunnossa. se on minussa. se paikka joka on rakkautta.

    - barbababa

    VastaaPoista
  3. T ja barbaba, on niin ...tärkeää... ihanaa..., että kirjotatte. Ei ole kökköjä kommentteja, tai munkin on kökköjä. :)

    Sydämeni saa sykähtämään kun sanotte: on rakkautta ja on meitä. Kun vaan saisi kaikki nämä sydämet ja rakkaudet löytämään toisensa. Mutta siks me ollaankin täällä, lukemassa blogeja, joissa uskalletaan kertoa. Löytämässä toisia meitä.

    Kiitos.

    VastaaPoista
  4. Luin kirjoituksesi läpi. Raskasta tekstiä ja raskasta elämää =( Mutta sinulla on poikaystäväsi, ystäväsi, sisko, veli... he rakastavat sinua. Eikö niin?

    Toivottavasti sinua auttaa, kun saat kirjoittaa. En usko, että siitä haitaakaan olisi. Ja osaat niin hienosti pohtia asioita. Olet selvästi kirjoittaja-ainesta. Oletko ajatellut kirjan kirjoittamista? Sanattomaksi pistää.

    Oikein paljon tsemppiä ja jaksamista! Elämällä on kummallinen tapa mennä eteenpäin ja parantaa haavoja pikkuhiljaa.

    t. J

    VastaaPoista
  5. En tunne sinua. En tiedä historiaasi, enkä juuri mitään muutakaan. Vain sen mitä tällä palstalla kerrot. Käyttämiesi sanojen lisäksi tiedän, että olet terävä kynänkäyttäjä. Tai näppäimistön - jos pikkujuttuihin tartutaan.

    Ensimmäisissä kirjoituksissasi mietit mitä järkeä pitää blogia. Entä jos joku lukee tai kukaan ei lue? No, minä luin. Minä luin jokaisen tänne kirjoittamasi sanan. Luin ja koen, että minä olen saanut sanoistasi voimaa. Olet liikuttanut minua vakiintuneelta paikaltani. Siitä missä arki ja liikkumattomuus kohtasivat. Teksteissäsi minua liikutti erityiesti ajatuksesi tulevaisuudesta. Taustallasi olevasta onnettomuudesta huolimatta näen kirjoitusten takana inhimillisen toivon. Välillä heikon mutta ajoittain hyvinkin elävän. Ainakin minulle tekstisi näyttäytyvät ainakin tässä valossa.

    Toisena pääasiana mielessäni on suuri myötätunto.

    Toivon että saan lukea tekstejäsi myöhemminkin. Ja toivon myös, että saat tänäkin vuonna ensilumesi jolla tepastella.

    Antti

    VastaaPoista
  6. Mietin paljonko Suomessa on(kaan) ihmisiä, jotka ovat joutuneet osallisiksi erilaisiin tragedioihin ja kuinka he ovat näistä selvinneet?

    Toisille tarjotaan kriisiapua heti ja toiset unohdetaan tyystin! Ketkä unohdetaan tyystin? Kenties se on jopa hyväksi?

    Kuinka selviävät kaltaisesi? Kuinka läheisen itsemurhan kokeneet? Kuinka murhaajan läheiset? Kuinka hullujen, juoppojen, pahoinpideltyjen, ylivelkaantuneiden - tai konkurssin kokeneiden läheiset tai itse he jotka nämä edellä mainitut katasrofit teoillaan aiheuttivat ja onko heistä edes väliä?

    VastaaPoista
  7. J ja Antti, Kiitos todella paljon kommenteista. Purskahdin suoraan sanottuna itkuun kun luin ne, soitin poikaystävälle ja hänkin alkoi itkeä. Ihmisten pitäisi useimmin sanoa tärkeitä asoita toisilleen.

    Kuulun joukkoon, mietin samoja, ja entäs ne jotka samassa elämässä kokevat tämän kaiken. Ehkä yksi tragedia nousee käsiteltäväksi kerrallaan. Ja niin sitä jaksaa, niin paljon kun jaksaa.

    VastaaPoista
  8. Mietin kuinka sodat kokeneet selvisivät? Heitä ei mitenkään terapoitu, oli vaan jatkettava! No eivät heistä monet todellisuudessa selvinneetkään ja perintönä traumoja siirtyi seuraaville ja seuraaville polvillekin...!

    Niin kai kaikissa kauheissa tragedioissa käy, ainakin aiemmin! Riippuuko siis siitä milloin murhenäytelmä sattui, missä iässä uhreiksi joutuneet (hengissä säilyneet) olivat, herkintä uhrina olossa voi olla teini-ikä? (etenkin noin 17-vee?) sekä missä satuit asumaan ja mitä apua siellä kriisitilanteeseen joutuneelle tarjottiin.

    Ainakaan 1970-luvulla sellaista ei vielä edes ollut! Milloin kriisiapu tuli kuvioihin ? Oliko vasta tsunamin jälkeen vaiko jo virolaisen laivaturman aikoihin 1994 tai vastako sen jälkeen?

    Nykyisin jo traagisista tapauksista huhupuheina (uutisissa), sivullisina olleillekin tunnutaan tarjottavan kriisiapua! Auttaako se ketä, en tiedä?

    VastaaPoista
  9. Olen miettinyt samaa kuin aiempi kommentoija - sinussa on kirjoittaja-ainesta, ja tästä olisi vaikka kirjaksi.

    Tekstisi ovat tärkeitä, koska tapahtunut olisi ollut estettävissä.

    Surullinen esimerkki siitä, mitä voi tapahtua, kun läheisten huolta perheenjäsenen mielenterveydestä vähätellään. Ja niiden paljon puhuttujen ja parjattujen säästöjen vaikutuksista.

    Kiitos. Kalliossa asuessa tulee miettineeksi, eritoten silloin, jos illan suussa metrosta nousee, monessako niistä päihtyneistä ja sekakäyttäjistä (joista puhun lapsille noina hiukan onnellisina..) tikittää lopullinen flippaus. Ja pelottaa, vaikkei henkilökohtaisesti ole väkivallan uhriksi joutunut.

    Mutta kun koskaan ei voi tietää. Metrossa on huidottu kirveellä ja ratikoissa veitsillä ja rikkinäisillä pulloilla. Ajoittain tuntuu, että on vain ajan kysymys milloin se flippaus sattuu osumaan omalle kohdalle.

    Kirjoittamalla päätäsi ja sisintäsi puhtaaksi, nostat esille mys näitä yleisiä huolenaiheita.

    *Ella

    VastaaPoista
  10. Sanoit saaneesi terapiaa, kuinka sen koit, auttoiko? Jotkut sanoo kriisiavun jopa pahentavan tilannetta! Millaista uhrien avun kuuluisi olla? Ainakin miespuoliset henkilöt usein pakenevat työhön kriisejä kohdatessaan, mutta rasittavatko käsittelemättömät asiat sitten myöhemmin terveyttä?

    Mielipiteitäsi kriisiavusta ja terapiasta olisi mielenkiintoista kuulla.

    VastaaPoista
  11. Heips.
    Terapiasta ja kriisiavusta on kyllä niin paljon sanottavaa, että niistä olisi kirjaksi asti. Me saimme kriisiapua heti sairaalassa, ja siitä muutama kuukausi eteenpäin. Sen jälkeen kukin sai päättää mitä terapialla tekee. Itse jonotin puoli vuotta ja pääsin terapiaan. Kävin siellä kunnes kela sanoi, että riittänee, ja sitten jonotin uudestaan 9 kk yhts:n psykiatrille. Terapia oli mulle elinehto ja välillä tuntuu että olis vieläkin. Nyt pääsin traumaterapiaan 2xkuussa, jossa käydään yksityiskohtaisesti läpi tapahtunutta. Aikaisemmin en olisi kyllä edes uskaltanut.

    Näitä byrokratiakiemuroita ja mielenterveysbudjettejen leikkauksia, voi jos niille voisi tehdä jotain. Mutta nyt on helpompaa vaan hegittää rauhassa ja yrittää mennä elämässä eteenpäin niillä terapioilla mihin saa mahdollisuuden. Mutta sen kyllä sanon, että kyyneliä on vuodatettu kuukausien jonossa, joka ei tunnu menevän eteenpäin kun vasta kauhunsekaisien avunpyyntöjen jälkeen.

    VastaaPoista